Sotavanhus ja hänen poikansa
| Sotavanhus ja hänen poikansa. Kertomus Skotlannista. Kirjoittanut anonyymi |
Hän oli jo vanha mies, mutta väkevä ijäksensä ja vieläkin kelpo työmies, tarttuiko viikatteeseen taikka lapioon. Viimeksi mainittua työasetta hän saikin enimmäkseen käyttää, ollessansa pappilassa työssä, ja me pappilanpojat istuimme tuntikaudet kuunnellen hänen kertomuksiansa sota-ajoilta, sillä välin kuin hän teki keppiä sokeripapuja varten taikka istutti kaalintaimia karviaispensaitten takana olevaan kaalimaahan.
Kersantti Robbie oli yleisesti mallikelpoinen mies, mutta oli hänellä pienet vikansakin. Hän oli nimittäin pikavihainen ja vahvisti useinkin puhettansa tavalla, joka selvästi osotti, että hän oli ollut sodassa aikoinaan.
Hän sekä vanha vaimonsa, joka sotaväkeä seuraten oli kuormarattailta nähnyt suuren osan maailmaa, mutta kuitenkin oli kyllä kodikas ihminen, asuivat yhdessä eräässä pienessä torpassa toisella puolella metsää. Heillä ei ollut kuin yksi lapsi vaan ja se oli poika. Kun poika oli kasvanut pitkäksi ja vankaksi, vei Robbie hänet muassansa Gordon Castleen, keskusteluksensa siellä isäntänsä, herttuan, kanssa pojan tulevaisuudesta.
Keskustelu päättyikin niin, että Robbie poikansa kanssa lähti Aberdeeniin, jossa sai hänet kirjoitetuksi ”Gordonin ylänköläiset” nimiseen jalkaväkeen, missä itsekin nuoruudessaan oli palvellut. Minä muistan vieläkin aivan selvästi, kun nuori sotilas oli kotona lomalla, minkälaisen melun hän nostatti tullessaan kirkolle liehuvassa tolmassaan ja strutsinsulan koristama lakki kiharapäässänsä. Vanha Robbie oli sinä päivänä ylpeä mies, sillä hänen poikansa käsivarressa loisti jo korpraalin arvomerkki, vaikka hän oli ollut vaan kolme vuotta sotapalveluksessa.
Kuluipa sitte aikaa vähäsen, kun sattui tapaus, joka teki suuren muutoksen vanhan sotilaan elämässä. Oli sunnuntai päivä. Yhteensoittaminen oli päätetty ja väki oli mennyt kirkkoon. Kun kersantti Robbie astui käytävää pitkin, niin minusta oli ikäänkuin hän ei koskaan ennen olisi kulkenut harmaa päänsä noin pystyssä. Kaikkein silmät olivat vanhukseen kiinnitetyt ja selvä oli että hän tunsi sen, jonka vuoksi hän koki käyttäytyä uljaasti, vaikka se ehkä tuntui hiukan teeskenneltyltä. Olipa omituista katsoa kuinka kaikkein silmät kääntyivät häneen kohta kuin pappi alkoi lukea sitä rukousta, jossa anotaan lohdutusta kaikille niille, jotka ovat murheessa ja hädässä, kadotettuansa rakkaimpansa. Robbie istui jäykkänä ja suorana, kasvot aivan liikkumattomina, paitsi että kulmakarvansa hetkeksi vedettiin yhteen, ikäänkuin hän väkisin olisi koettanut tukahuttaa sisällistä tuskaansa. Tibbie, hänen vaimonsa, istui vieressä ja kun vanha sotilas laski kätensä hänen olkapäällensä, niin eukko tuskin sai itkuansa pidätettyä.
Yksinkertainen jumalanpalvelus oli päätetty. Väki tulvasi ulos kirkosta, jonka oven Robbie oli avannut seljällensä. Me, pappilan väki, menimme viimeiseksi ulos. Koska Robbie oli suntiona, niin hänen virkatoimiinsa myös kuului, että jumalanpalveluksen päätettyä luki seurakunnalle kaikki kuulutukset, joista jokaisesta hänen myös piti naulata kappale kirkon ovelle. Tullessamme ulos kirkosta, seisoi Robbie keskellä väkijoukkoa ja luki korkealla kulkkuäänellä kaikenmoisia julistuksia huutokaupoista ynnä muusta. ”Neljä hevosta, kolme hyvää lypsylehmää, huonekaluja ja muuta irtainta omaisuutta y. m....”
Kun tämä loppui oli hän hetken ääneti. Sitte hän kääri kokoon huutokauppakuulutukset, mutta kätensä vapisivat niin kovasti, että hän pudotti koko paperikäärön maahan. Hän kumartui ottamaan sitä ylös ja pisti sen takinlakkariinsa. Sitte hän povitaskustaan veti kokoonkäärityn, sinisen asiakirjan, oikaisi itsensä suoraksi, kävi sotamiehen asentoon, ikäänkuin olisi seisonut päällikkönsä edessä, ja rupesi vitkalleen käärimään ylös paperia.
”Älkää sitä lukeko, Robbie.”
”Ei kersantin tarvitse sitä lukea”, kuului hänen ympäriltänsä surkuttelevia ääniä.
”Ei millään muotoa, ei sitä vaadita”, sanoi James Cameron, yksi seurakunnan vanhemmista, ja hänen vanhassa, heikossa äänessä kuului pidätettyä itkua.
Näyttipä siltä kuin ei kersantti olisi kuullut sanaakaan noista ystävällisistä kehoituksista. Hän seisoi siinä paperi kädessä aivan suorana ja yritti turhaan hallita ääntänsä. Hänen takanansa kuului Tibbie raukan tuskallinen: ”Voi, minun poikani, minun poikani!” Tämä huudahdus antoi alkua yleiseen itkuun ja parkumiseen, mutta Robbie ei kuitenkaan kääntänyt päätänsä. Vaikka en ollut muuta kuin poikanulikka vaan, niin kuitenkin ymmärsin, ett’ei hän uskaltanut sitä tehdä.
Vedet nousivat kersantille silmiin, mutta hänen kurkkunsa oli nyt selvä, ja korkealla ja vakavalla äänellä, joka kauas kajahti, hän alkoi lukea mitä tuossa sinisessä paperissa seisoi. Se kuului näin:
”Täten annetaan tiedoksi, että N:o 1420, korpraali Peter Strachan, palveleva 92 rykmentissä, 24 vuoden vanha, 5 jalkaa, 8 tuumaa pitkä, jolla on punainen tukka, siniset silmät ja punaverinen iho, Canadan Montrealissa on karannut yllämainitusta rykmentistä. Rangaistuksen uhalla varoitetaan tämän kautta jokaista ottamasta mainittua karkulaista huoneesensa, kovalla käskyllä, että heti ilmoitetaan lähimpänä oleville viranomaisille, jos saadaan tietoa hänen olopaikastansa, jotta hän otettaisiin kiinni ja saatettaisiin oikeuden mukaisesti rangaistettavaksi.”
Ei kukaan saattanut lausua ainoatakaan säälimyksen eli lohdutuksen sanaa, kun ukko näiden seutujen aviomiehille harvinaisella kohteliaisuudella tarjosi muijallensa käsivartensa, taluttaaksensa häntä pois väkijoukosta. Vanha pariskunta oli jo ehtinyt kauas, ennenkuin ruvettiin asiasta keskustelemaan, mutta tällä kertaa puhetta ei pitkältä kestänyt, koska useimmilla oli pitkä matka kotiinsa.
Tuosta merkillisestä sunnuntaista alkaen oli kersantti muuttunut peräti toiseksi mieheksi. Ei hän koskaan enään mennyt vuoren toiselle puolelle puhelemaan hetkeksi ystävänsä ja suosijansa herttuan kanssa. Hän tuli niinkuin ennenkin pappilaan työhön, mutta vaikka pojat kuinka hartaasti olisivat häntä pyytäneet, niin eipä heidän onnistunut saada ainoatakaan pientä tarinaa sota-ajoilta ukon suusta ongituksi. Hänen ruumiinsa alkoi kadottaa jäykän ryhtinsä ja ennen pitkää hänessä ei enää huomannut sotilaan merkkiäkään.
Yksi tai kaksi vuotta tämän jälestä minä kotoa tulleesta kirjeestä sain tietää, että Robbille oli tullut tietoja hänen pojaltaan. Karkulainen kuului lähteneen Chicagoon, jossa hän oli ryhtynyt johonkuhun ammattiin, jolla hän ansaitsi kelpo lailla rahaa. Hän oli pannut kirjeen kotia ja pyytänyt vanhuksia muuttamaan hänen luoksensa Amerikaan ja oli matkaa varten lähettänyt rahan-osotuksen, jolla isä saisi nostaa melkoisen matkarahan. Mutta ankara ukko ei tahtonut kuulla puhuttavan semmoisesta pojasta, joka oli saattanut häpeää vanhemmillensa sekä häväissyt sotilaspukunsa. Hän kertoi isälleni, että oli pistänyt rahan-osotuksen kirjekuoreen ja ilman sanaakaan vastaukseksi lähettänyt sen takaisin pojallensa.
Vanha, sitkeä sotilas pysyi vielä muutaman vuoden pystyssä, ehkäpä väsyneenä ja elämään kyllästyneenä. Mutta eräänä päivänä levisi pitäjässä valkean vauhdilla se huhu, että ukko oli löydetty kuolleena muutamia penikulmia kodistaan. Ja ennenkuin päivä oli päättynyt, tiesi myös joka mies pitäjässä, että Robbien poika oli karkulaisena pantu kiinni ja että Neil Robertson, joka oli maapoliisin päällikkönä, oli vienyt hänet vankilaan.
Noiden tapauksien omituiset erityisseikat saatiin sittemmin monelta eri haaralta keräiltyiksi. Eräs tyttö, joka oli sukua Robbielle, oli muuttanut ukon luokse asumaan, koska tämä oli ruvennut käymään voimattomaksi. Tyttö oli eräänä yönä kuullut ovelle kolkutettavan. Robbie itse oli pyrkinyt ylös vuoteesta ja mennyt avaamaan pojalle, joka seisoi oven takana. Tyttö oli kuullut kaikki mitä he tuossa lyhykäisesti puhuivat. Poka oli pyytänyt isältään anteeksi ja koettanut saada häntä muuttamaan kanssansa Amerikaan. Hänellä oli hevonen läheisyydessä ja hän tahtoi ukkoa heti lähtemään. Mutta ankara ja leppymätön sotavanhus ei edes sallinut poikaansa astumaan tuvan kynnyksen sisäpuolelle. Hän ei tahtonut nähdä häntä silmäinsä edessä ja uhkasi itse mennä antamaan häntä ilmi, ellei hän tunnin sisässä olisi lähtenyt matkoihinsa.
Sitte hän oli paiskanut oven kiinni ja heittäytynyt vaatteet yllä vuoteellensa, jossa hän pari tuntia oli itkenyt ja vaikeroinut. Ennen päivän koittoa oli poika vielä palannut tuvalle. Hän sanoi olleensa yötä lähellä olevassa metsässä. Nyt hän seisoi akkunan takana ja rukoili niin hartaasti, että saisi vielä kerran edes silmänräpäykseltä nähdä isäänsä. Mutta ukko ei vastannut sanaakaan. Kun päivä tuli, meni poika tiehensä, mutta huusi vielä akkunasta, että hän seuraavana iltana palaisi takaisin.
Itkien, huoaten ja itseänsä väännellen makasi ukko vuoteessaan myöhään edelläpuolenpäivän. Vihdoin hän nousi, puki huolellisesti ja läksi ulos, luettuansa ensin luvun raamatusta. Tyttö oli toivonut sekä luullutkin, että hän nyt oli päättänyt mennä poikaansa hakemaan. Sitte hän ei enää ollut kuullut hänestä mitään, ennenkuin tultiin ilmoittamaan, että hän oli löydetty kuolleena. Poika oli illalla jälleen tullut takaisin, mutta tyttö oli pönkinnyt ovea eikä ollut sanaakaan hänelle vastannut.
Maapoliisin päällikkö, Neil Robertson, kertoi lopun tästä tapauksesta. Kun lyhyt päivä alkoi hämärtää, oli vanha kersantti tullut hänen kotiinsa ja sanonut tulevansa velvollisuutensa kehoittamana ilmoittamaan, että karkulainen 92 rykmentistä, Peter Strachan, samana aamuna oli käynyt hänen tuvallaan ja luultavasti vielä oleskeli likitienoilla. Robertson, joka tiesi kuinka likistä sukua ilmiantaja oli karkulaiselle, ei ensi alussa ollut tahtonut ryhtyä asiaan, mutta vanhus oli ankarasti soimannut häntä, muistuttaen häntä täyttämään velvollisuuttansa. Sekä väsymyksestä että mielenliikutuksesta oli ukko ollut aivan nääntymäisillään, jonka tähden Robertson oli pyytänyt häntä jäämään sinne lepäämään ja tarjonnut hänelle virvokkeita. Mutta ukko oli estellyt kummankin ja saatuansa asiansa ajettua, hän heti oli lähtenyt paluumatkalle. Tällä raskaalla vaelluksella oli hänen heikko elämänlankansa katkennut, koska tuo uhri, jonka hän piti velvollisuutenaan, oli käynyt hauen voimilleen ylen raskaaksi.
Lähde: Turun Kuva-Lehti 23.11.1890.