Sorsain lähtö

Sorsain lähtö. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Kotoisen lammen rantoja

Tuo sorsa poikineen

Viel’ iltakauden uiskeli,

Katsahti läntehen.

Kuin päiväkulta laskeissaan

Tuon lammen purppuroi,

Ja taivas-kuvat lammella

Tuo sorsa nähdä voi.

Kuin siellä pilven vöhkäle

Raskaasti matkajaa,

Ja taivaan kirkas sineys

Jälessään aukeaa.

Nuo huomaa sorsa pohjalla; –

Vaan tuolta etempää

Maat, vaarat, laaksot, lehdikot

Silmäänsä kimmeltää.

Ja sorsa kutsuu poikiaan

Ja heille laulaa noin:

”On siipein kuula taittanut,

Mä etten lentää voi!

Siis talven tullen lammella

Mä varron kuolemaa;

Nyt yksin saatte lähteä –

Voi armaat! muistakaa:

Matkalla ette yhtyä

Saa muitten joukkohon,

Kun sorsien – jos niit’ ei oo,

Parempi yksin on.

Mä tunnen: kieltä vierasta

On kuulla katkera,

Ne vieraat mainelaulajat

Voi teitä pilkata.

Kun tuutte maalle vierahan,

Ei liijoin mieltyä

Saa eteläisiin herkkuihin,

Vaan vähään tyytyä.

Taas kohta kevään tultua

Te käytte Pohjolaan,

Ja näitä synty-seutuja

Ja lampee katsomaan”.

Noin lauloi sorja pojilleen;

Ne vastas; ”hyvin käy!”

Ja kohta ramparaukalla

Ei seuraa enää näy.

Vaan hetken päästä palajaa

Seurasta pienoisin;

Se päättää kuolla lammella

Emänsä sylihin.

Ja turhaan emä pienoista

Varoittaa matkahan,

Se vastaa: ӊiti armasta

En jätä konsanaan!”

Ja syksymyöhään lammella

Nuo kaksi souteli,

Kun lampi jäätyi, kuolemaan

Ne nukkui kumpiki.

Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.