Sonetteja Dianalle (Leino)

Sonetteja Dianalle Kirjoittanut K. A. Tavaststjerna

1. Diana.

Sa synnyit sätehistä aamunmaan

ja puiden vihreästä, ruohonpäistä,

mut minä vaan sain syntys nähdä näistä,

sa lienet ehkä hullun houre vaan.

Sun piirtees tyynet lepäs levossaan,

kuun kairaa kutris kantoi välkkyväistä,

ja paimenta sa lemmit leikkiväistä,

sa jumal-synty, synnillistä maan!

Siit’ asti luonto kaikk’ on herännyt.

Ma kuulen laulut puron pulpunnasta

ja joka puusta äänet puhuu nyt.

Tää riemua on vallatonta vasta:

on lehdon karkeloihin kerännyt

Pan paljas tuonne immet Metsolasta.

2. Tuonen virran tuolta puolen.

Ma olen erakko vain murheen, huolen,

mies yksinäinen, hullu haaveiden,

ma muiden maailmoista huoli en,

vaan puisin puukoin kultavuorta vuolen.

Ma kuulen tuonen virran tuolle puolen

sun kutsus elon juhlahan: ma, ken

jo uinuin untuvilla unien,

ma nousen – ja sun sulokättäs nuolen.

Ei hyvä kuolleit’ ole herätellä,

ei leikkiä lie lempi vainajain,

ei koirana sit’ uneen silitellä.

Kas, kuolleen lempi palaa punottain,

ja vaikka hullun huul’ on valju vain,

niin verta, verta vuotaa sydän hellä.

3. Kevätsade.

Kai hymyillä mun täytyy kyyneleille,

joit’ itken, itken onnen ilossain;

näät eipä päästä kevään kekkereille,

jos sydän sadettaan ei anna vain.

Maa kuiva vaatii jotain enemp’ ain

kuin pelkkää aurinkoa ahoteille.

Ens sade juur’ on hurma jumalain –

ja sateen jälkeen itää ihme meille.

Se suuri ihme, kun me valveutaan,

kun heräjävät sydänlehdet hienot

maan loasta; kun loppuu kaihot maan,

ja elon salaisuudet suuret, pienot

pyhinä puhkee, ole eikä vienot

ne pirun juonia, vaan jumalan.

4. En tahdo –

En tahdo yksin lentää, kun ma luulen

pois pääseväni maihin parempiin

sen kanssa, ken mun nosti keväimiin

ja antoi laululleni aamutuulen.

Taas kuolevanko kevään nuoren kuulen,

mi rungon vanhan rintaan annettiin?

Kateusko jälleen katkeroisi huulen,

kun juhlamalja käteen kannettiin?

En tahdo yksin lentää niinkuin kotka,

en vaania myös päällä vuorien,

kuin metsänpeto peljättynä en.

Vaan kanssa ystävien tahdon, jotka

mua lempii, purren lehtipurjeisen

taa salmen tyynen soutaa niinkuin sotka.

5. Lopputili.

Kas, kaunis ystäväin, sa minkä teit:

mun lempeni sa herätit ja peit

vain pilkkanas, mut teit sen suloisesti,

se harmenemasta nää hapset esti.

Ma paljon ymmärrän, mut totisesti

en yhtä: luoksein miksi hetken jäit,

ees hetken tää miks onnen kupla kesti?

Nyt, ystäväin, sa multa paljon veit.

Mut Herra ottaa, minkä Herra antaa.

Siis hälle yksin kiitos nyt ja ain.

Ma tyynnä soudan taas päin tuonen rantaa.

Suo sentään uskoa mun muistossain,

mun että siipeni kuin kiurun kantaa

ja lauluni kuin onnen virsi vain.

Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.