Sonetteja Dianalle (Leino)
| Sonetteja Dianalle Kirjoittanut K. A. Tavaststjerna |
1. Diana.
muokkaa- Sa synnyit sätehistä aamunmaan
- ja puiden vihreästä, ruohonpäistä,
- mut minä vaan sain syntys nähdä näistä,
- sa lienet ehkä hullun houre vaan.
- Sun piirtees tyynet lepäs levossaan,
- kuun kairaa kutris kantoi välkkyväistä,
- ja paimenta sa lemmit leikkiväistä,
- sa jumal-synty, synnillistä maan!
- Siit’ asti luonto kaikk’ on herännyt.
- Ma kuulen laulut puron pulpunnasta
- ja joka puusta äänet puhuu nyt.
- Tää riemua on vallatonta vasta:
- on lehdon karkeloihin kerännyt
- Pan paljas tuonne immet Metsolasta.
2. Tuonen virran tuolta puolen.
muokkaa- Ma olen erakko vain murheen, huolen,
- mies yksinäinen, hullu haaveiden,
- ma muiden maailmoista huoli en,
- vaan puisin puukoin kultavuorta vuolen.
- Ma kuulen tuonen virran tuolle puolen
- sun kutsus elon juhlahan: ma, ken
- jo uinuin untuvilla unien,
- ma nousen – ja sun sulokättäs nuolen.
- Ei hyvä kuolleit’ ole herätellä,
- ei leikkiä lie lempi vainajain,
- ei koirana sit’ uneen silitellä.
- Kas, kuolleen lempi palaa punottain,
- ja vaikka hullun huul’ on valju vain,
- niin verta, verta vuotaa sydän hellä.
3. Kevätsade.
muokkaa- Kai hymyillä mun täytyy kyyneleille,
- joit’ itken, itken onnen ilossain;
- näät eipä päästä kevään kekkereille,
- jos sydän sadettaan ei anna vain.
- Maa kuiva vaatii jotain enemp’ ain
- kuin pelkkää aurinkoa ahoteille.
- Ens sade juur’ on hurma jumalain –
- ja sateen jälkeen itää ihme meille.
- Se suuri ihme, kun me valveutaan,
- kun heräjävät sydänlehdet hienot
- maan loasta; kun loppuu kaihot maan,
- ja elon salaisuudet suuret, pienot
- pyhinä puhkee, ole eikä vienot
- ne pirun juonia, vaan jumalan.
4. En tahdo –
muokkaa- En tahdo yksin lentää, kun ma luulen
- pois pääseväni maihin parempiin
- sen kanssa, ken mun nosti keväimiin
- ja antoi laululleni aamutuulen.
- Taas kuolevanko kevään nuoren kuulen,
- mi rungon vanhan rintaan annettiin?
- Kateusko jälleen katkeroisi huulen,
- kun juhlamalja käteen kannettiin?
- En tahdo yksin lentää niinkuin kotka,
- en vaania myös päällä vuorien,
- kuin metsänpeto peljättynä en.
- Vaan kanssa ystävien tahdon, jotka
- mua lempii, purren lehtipurjeisen
- taa salmen tyynen soutaa niinkuin sotka.
5. Lopputili.
muokkaa- Kas, kaunis ystäväin, sa minkä teit:
- mun lempeni sa herätit ja peit
- vain pilkkanas, mut teit sen suloisesti,
- se harmenemasta nää hapset esti.
- Ma paljon ymmärrän, mut totisesti
- en yhtä: luoksein miksi hetken jäit,
- ees hetken tää miks onnen kupla kesti?
- Nyt, ystäväin, sa multa paljon veit.
- Mut Herra ottaa, minkä Herra antaa.
- Siis hälle yksin kiitos nyt ja ain.
- Ma tyynnä soudan taas päin tuonen rantaa.
- Suo sentään uskoa mun muistossain,
- mun että siipeni kuin kiurun kantaa
- ja lauluni kuin onnen virsi vain.
Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.