Sokea Pietari
| Sokea Pietari. Kirjoittanut Juho Reijonen |
”Minä kerron nyt, vaikka siitä pienestä, yksinäisestä mökistä, jonka multiaiset vielä nytkin ovat näkyvissä tuolla Vinkerivaaran läntisellä, Huuhtien kylään päin viettävällä rinteellä”, alkoi meidän elättivanhus, kun muutamana kesäiltana istuimme Kuhakiven kupeella odottamassa särkien syöntiaikaa.
”Lapsuuteni aikana oli mökki, niinkuin sen eläjäkin, jo vanha ja rapistunut, mutta kuitenkin koristi se koko lailla tuota muutoin vähän yksitoikkoista seutua. Siihen sijaan oli näköala mökin lähistöltä sekä lavea, että vaihteleva, eikä varsin kauneuttakaan vailla.
Luoteessa kaareili jylhän kaunis Korpiharju ja koillisesta häämöittivät Ronkelin-, Hammas- ja Heinävaaran rohkeat piirteet. Näiden liepeillä näkyi monta ruskeareunaista paloa tahi pilkisti sieltä jonkun uudistalon pellon tilkareet. Nimellisten ja nimettömien vaarojen ja kunnasten välillä päilyi yksi ja toinen metsälampi. Levisipä siellä katsojan eteen aukea Lautiainenkin, joka yhdessä ruohorantaisen Nurmesjärven kanssa näyttää ikäänkuin solmuna sitovan salomaiden vähäiset vedet Pielisen avaroihin selkiin.
Ei kirkonkyläkään muuanne näyttänyt niin sievältä, kuin juuri Vinkerin mökkiin. Olipa oikein hupaista päivän lasketessa mökin portailta katsella, miten auringon viimeiset säteet toisesti hyppelivät kirkon jyrkällä katolla ja saattoivat sen ristit niin kauniisti kimeltämään. Silloin tuntui katsojasta siltä, kuin nuokin äänettömät ristit tahtoisivat tavallansa ihmisille viitata tietä taivaasen.
Sanalla sanoen mainitulta paikalta ympäristöä katsellessa, oli, kuin olisi ihaellut kaunista kuvaa taikka tarkastellut isoa, avattua kirjaa, jonka sisältöä kyllä voi vähäisen aavistaa, vaan eri sanojen merkityksestä ei kuitenkaan täydellistä selkoa saa, – ja omituinen kaipauksen tunne täytti rinnan.
Mutta, vaikkapa tuo näköala olisi ollut vielä monta vertaa viehättävämpi, kuin se todella olikaan, ei mökin asukas sen ihanuudesta olisi voinut vähintäkään nauttia, sillä hän oli sokea, upposokea miesparka!
Nuorempana oli hänkin ollut näkevä ja vieläpä varakkaan Rantalan talon isäntänä läheisessä Huuhtien kylässä. Silloin oli hän ollut iloinen, hilpeä mies, mutta ajat olivat suuresti muuttuneet ja muuttaneet Rantalan entisen isännänkin. Kova onni oli hänet karkoittanut tilalta pois ja ”korottanut Vinkerivaaran ainoaksi asukkaaksi”, vanhuksen omin sanoin puhuen. Kuitenkaan en ukon koskaan kuullut kohtalonsa kurjuudesta, sallimusta syyttävän. Päinvastoin piti hän onnettomuutensa hyvin ansaittuna rangaistuksena eräästä rikoksesta, johon hän onnensa päivinä oli horjahtanut. Kerran oli näet hänenkin elämässään ollut aika, jolloin hän ei nöyrästi taipunut kohtaloansa kantamaan; vaan silloinpa hän vielä olikin Rantalan upeana isäntänä.
Hänen onnensa taivas alkoi pimetä muutamana vuonna, jolloin oli erittäin ihana kesä. Elokuun alussa, noin mätäkuun keskipalkoilla muuttuivat ilmat kumminkin sateisiksi. Joka päivä ajeli vinheä tuuli mustahtavia pilven riekaleita pitkin taivaan lakea ja virtoina valui vettä vasta puolikypsille viljoille. Ikävällä odotettiin poutaa, vaan turhaan. Sadetta kesti vaan yhä kestämistään ja sen vuoksi alkoi jo ruostetta ilmestyä rukiisen. Siihen lisäksi rupesi rokkokin kylässä riehumaan.
Se löysi tien Rantalaankin, eikä eronnut talosta ennen, kuin sai Manan majoille siirretyksi talon ainoan pojan, josta hänen vanhempansa olivat toivoneet tukea elämänsä iltana.
Tuo tapaus vaikutti pojan isään syvemmin, kuin olisi luullutkaan. Hänen mielensä synkistyi syttä mustemmaksi, sillä hän oli poikaansa kiintynyt liiallisella rakkaudella. Poikaansa varten oli hän työskennellyt ja toiminut; hänessä oli hän nähnyt itsensä uudestaan elävän ja toivonut Rantalan talon polvesta polveen tulevan pysymään hänen suvussaan. Kalman kalpa oli nyt yhdellä ainoalla sivalluksella hävittänyt kaikki hänen kauniit toiveensa.
Säyseäluontoisempi äiti tyytyi helpommin osaansa. Vieläpä hän kunnon vaimon tavoin koetteli silittää kurttuja miehensäkin otsalta. Siinä puuhassa ei hän kuitenkaan onnistunut, sillä useinkin keskeytti, salattua surua osoittava, syvä huokaus kaikki hänen lohdutusyrityksensä.
Poika saatettiin hautaan ja hänen muistokseen pidettiin muhkeat maahanpaniaiset. – Sitte rupesi talon elämä jälleen entistä latuansa käymään, vaan syrjäläinenkin huomasi pojan kuolon isäntäväkeen jättäneen pysyväiset merkit. Emännän hivutauti, joka häntä jo vuosikausia oli kiusannut, muuttui nyt nähtävästi pahemmaksi, vaikka hän sitä tahtoi salata. Synkkänä pysyivät isännän kasvot ja hän, koko mies näkyi käyneen äreäksi jöröksi. Vuodentulon toiveetkaan eivät hänelle iloa tuottaneet. Elovarat alkoivat vähentyä, eikä uutisesta näkynyt paljo tietoa olevan, kun sade ei koko syksynä näyttänyt aikovan lakata.
Vihdoinkin viimein kirkastui taivas ja tuli kaivattu pouta; mutta se tuli eräänä kolkkona yönä ja pohjoisesta päin. Sen kantapäillä kulki harmaja halla, tuo öisen poudan ainainen seuralainen, joka hyiseen peitteesensä osaa kietoa jokaisen kasvavan kukan ja korren paljoa tarkemmin, kuin äiti hennon lapsensa voi kapaloida. Sen vuoksi seisoivatkin kaikki tähkäpäät seuraavana aamuna auringon noustessa jäykkinä, vakavina, kuni valkoiseen pansariin puetut soturit, joiden harniskat heijastaa valon säteitä.
Kalpein kasvoin katselivat ihmiset hallan yöllistä hävitystyötä ja osoittivat suruansa mikä mitenkin. Muuan huokaili, toinen vuodatti kyyneliä, useimmat kuitenkin tyytyivät paljaasen päivittelemiseen ja iltasella olivat jo unhottaneet koko asian.
Rantalan isäntä ei tehnyt sitä, eikä tätä noista kolmesta. Hän vaan puoliääneen mutisi joitakin epäselviä sanoja: ”Vai rupeat sinä nyt minua kiusaamaan, hm! – Enhän minä ole huonompi muita ihmisiä”. – Ei kukaan tiennyt kelle hän noita sanoja puhui, eikä hän itsekään sitä ilmaissut; – käskihän vaan väkensä pellolle leikkaamaan, sillä kaikissa tapauksissa oli vilja korjattava ja noista hallan panemista kahuista koetettava leipää saada, jos mieli talven yli päästä. Kiirevilkkaan seurasivat muutkin kyläläiset Rantalan isännän esimerkkiä, ett’ei toinen yö kaikkia ensimmäisen tähteitä ennättäisi korjata.
Eräänä aamuna leipoi emäntä Rantalan isossa tuvassa uudisleipää ja hänen ainoa, surman säästämä lapsensa tuontuostakin maltittomana tiedusteli, eikö hän jo kohta saisi uutista maistaa. Äiti ei luvannut antaa, ennenkuin tyttö olisi oppinut ”Herran rukouksen” hyvästi tavaamaan. Lapsesta ei tuo näyttänyt varsin mieleen olevan, vaan kuitenkin etsi hän käsiinsä punakantisen aapisen ja vei sen isälleen, joka ääneti piippunysä hampaissa mietteisinsä vaipuneena istui penkillä.
”Mitä nyt, Enkeli”, kysyi hän, kun tyttö tuli hänen eteensä.
Enkeli – siksi sanottiin tyttöä, vaikka hän kasteessa äiti kumminsa, siltavoudin matamin kunniaksi oli saanut nimen: Angeelika – Enkeli toimitti äidin käskeneen hänen ruveta Herran rukousta tavaamaan.
”Hyvä; alota sitte”, käski isä.
Enkeli totteli ja ryhtyi työhön käsiksi, vaan selvästi näkyi, että samoin isän kuin lapsenkin ajatukset harhailivat kirjasta kaukana. Tytön ajatukset pyörivät kunnailla ja metsissä, leikeissä ja lampaiden vuonissa, joita hänellä tätä nykyä oli kaksi kappaletta nimikoina.
”H-e-r-her, r-a-n-ran, herran; r-u-ru, k-o-ruko, u-s-us, vuonani”, tavaili tyttö toimessaan ja hyvin viattoman näköisenä.
”Vuonani, herrainen aika! Vuonani, Enkeli miten sinä luet? Pietari, etkö sinä kuule miten tuo lapsi raukka lukee”, huudahteli äiti, joka pelkäsi tyttönsä nyt jo tehneen synnin Pyhää Henkeä vastaan; sillä hän oli hieman ahdasmielinen, vaikka muutoin herttainen olento.
”Lue uudestaan”, käski isä, vaan silloin olivat leivät jo ihan kypset ja Enkeli sai ajattelemattomuutensa anteeksi tällä kertaa. Uudisleipääkin annettiin hänelle aika viipale ja sen päälle silitettiin paksulta rusokeltaista voita, mutta eipä leipä sittekään tahtonut tytölle oikein maistua. Kummako se kun tuo uutisleipä oli mustaa ja katkeraa, kuin piki.
Enkeli lykkäsi leipänsä syrjään ja alkoi itkeä tihrata, kun huomasi pettyneensä toivoissaan uutisen suhteen.
”Niin, niin lapsirakka, ei luuloihin ole aina luottamista, eikä kaikki toiveet toteen käy; pane se mieleesi lapseni” lohdutti häntä äitinsä.
Sillä välin oli isäntä taas vaipunut mietteisinsä, jotka hänen nyrpeistä kasvojuonteistaan päättäen eivät mahtaneet kovin hupaisia olla. Hän heräsi niistä Enkelin itkuun ja huomasi leipiä pöydällä. Hän alkoi niitä lähemmin tarkastella.
”Arvasihan sen millaista leipä mokomista jyvistä tulee, kuin tähkät olivat kokonaan jäähileissä”, lausui hän ja tuskan väreet vavahtelivat hänen kasvoillansa.
Enkeli, kun vaistomaisesti huomasi saavansa isältänsä kannatusta, alkoi itkeä kahta katkerammin, niinkuin lapset tavallisesti tuollaisissa tiloissa tekevät. – Pietari lonkasi leivästä kappaleen ja haukkasi sitä kerran. Pureskeli sitte hetkisen ja kauheasti kiroten sylkäsi viimein Jumalan viljan suustaan lattialle.
Pietarin sydämen ympärille viime aikoina jähmettynyt kuori oli nyt murtunut, mutta sitä ei ollut sulattanut nöyryyden auringon lenseä lämpö, vaan ylpeyden kylmä, kaikki kutistava voima oli siihen saattanut railon halkeamaan. Siksipä olikin sen sirpaleilla terävät reunat, jotka viilsivät Pietari paran sydämeen syvät haavat ja saattoivat hänet vimmaan.
Raivoissaan tempasi hän pöydältä vielä lämpöisen leivän ja lähätti sen suoraan akkunasta ulos.
”Syö itse, kun tuollaista annat. Pitäiskö minun tuollaisella töryllä viimeinenkin lapseni vainajaksi saattaa. Syö itse, minä joukkoineni en siihen kuitenkaan koske”, sadatteli tuo paatunut mies.
”Pietari, Pietari!” huudahteli emäntä sydäntä särkevällä äänellä, ”johan taivaan vihan kirouksillasi päällemme vedät”. Huolimatta varoituksista antoi Pietari suustansa yhä runsaammin herjauksia valua.
Silloin tarttui pankolla istuva, sokea ruotivaivainenkin puheesen. Kainaloita sanoja puhui hän herjaajaa vastaan ja lopetti lauseensa sanoilla: ”Ennenkuin kuluu kymmenen vuotta kelpaa sinulle huonompikin muona, vaan tiukassa taitaa silloin eineesi olla. Armoleipä on vieläkin katkerampaa, kuin tämä, varsinkin, kuin sitä vieraan katon alla ihan itsekseen saa nauttia. Mutta vielä sekin menettelee, jos vaan sitä nöyrällä mielellä nauttii, mutta sinun sydämesi on paljoa paksummassa jäässä, kuin –”
”Vaiti sokko”, tiuskasi Pietari, jota raivonsa vihdoinkin näytti alkavan sentähden hävettää, että oli joutunut noin halvan olennon nuhdeltavaksi.
”Suokoon Luoja, jotta et sinäkin sokeaksi saisi”, jupisi muori, siunasi ruokansa ja rupesi sitä hyvällä halulla syömään.
Tästä päivin oli Rantalan Pietarin koko luonne pysyväisesti tullut toisenlaiseksi. Hän oli nyt äreä ja aina tyytymätön. Hänen kasvonsakin saivat semmoisen inhoittavan kiillon, joka ilkeän ihmisen muodosta useimmiten välkkyy. Mutta eipä Pietarilla juuri ollut iloitsemiseen syytäkään.
Katovuosia tuli nyt näet useampiakin perättäin ja ennenkuin paremmat ajat koittivat, oli hän joutunut maaltaan mierontielle, muiden ihmisten armoilla elämään. Alussa odotti hän parempia aikoja, mutta jokainen seuraava vuosi oli edellistänsä huonompi. – Työlääksi tuli Pietarille näinä kalliina aikoina ansaita, mitä kolme suuta tarvitsi ja usein olikin hän epätoivoon joutumaisillaan. Hän piti itsensä kaikkein kurjimpana perheen isänä ja mikä pahinta, luuli syyttömästi sellaiseen tilaan joutuneensa, vaikka hän oli vielä liian ylpeä vaivojansa valittamaan. Hän ylpeili kurjuudellaan ja arveli itsekseen, ett’ei hänellä nyt enää ollut maailmassa mitään kadotettavana.
Kohtalo osoitti Pietarille kuitenkin ennen pitkää, että hänellä vieläkin oli jotakin kadotettavaa, kentiesi enämmän, kuin monella muutoin onnellisemmalla. – Hänen lempeä, jumalinen puolisonsa oli viime vuosina riutumistaan riutunut ja Tuoni vapautti hänet viimeinkin kärsimyksistä. Pietari seisoi kuolevan vaimonsa vuoteen vieressä toivottomuuden ilmielävänä kuvana. Toivon laaja maailma näytti häneltä nyt sulkeutuneen kokonaan ja hän jo mietti ominpäinsä seurata rakasta vaimoansa toiseen elämään, mutta kuoleva otti häneltä lupauksen, että hän kasvattaisi Enkelistä kunnon ihmisen.
Jos mahdollista olisi ollut, olisi Pietari vaatinut nyt kohtalonsa kanssaan taisteluun, sillä hän ei voinut ymmärtää, miksi kaikkien onnettomuuksien piti juuri häntä kohdata, vaikka eihän hän ollut huonompi muita ihmisiä. Kuitenkin paransi aika vähitellen hänenkin haavansa, sillä sanotaanhan ihmisen tottuvan kaikkiin. Itse ajatkin alkoivat parata ja Pietari tyttärineen sai vapaasti asua Vinkerin mökissä. – Mitään varsinaista jokapäiväisen leivän puutetta ei hänellä nyt enää ollut, kun hän näet oli näppärä puuastioiden ja muiden tarviskalujen teossa, joita talolliset tarvitsivat. Kyläläiset toivat myös usein ruokatavaroita Enkelille, jota isä ei antanut muiden kasvatettavaksi, vaan hoiti itse aivan kuin silmäteräänsä, niinkuin kuolevalle vaimollensa oli luvannutkin.
Enkelistä oli Pietarille paljo huvia, sillä lapsi viattomalla, iloisuudellaan osasi parhaite lieventää isänsä huolia. Muutkin ihmiset mielihyvällä katselivat tuota vilkasta lasta ja hellivät häntä. Kylässä ei Enkelin tahtoa kukaan vastustanut, joten hän oppi vähän itsevaltiaaksi. Se vaikutti häneen vanhempana pahaa, kun hän tuli huomaamaan olevansa köyhä, eikä siis voinut kaikkia mielitekojansa tyydyttää. – Isäkin havaitsi tyttäressään taipumusta turhamaisuuteen, mutta hän piti sen naisluonnon yleisenä heikkoutena, jota ei heistä voisi poistaa.
Näin juurtui Enkeliin turhamaisuus, vaan hän ymmärsi sitä hyvästi salata. Ei kukaan hänen vikojansa huomannut ja siksipä hänestä yleiseen paljo pidettiinkin. Varsinkin miellytti hän niin hyvin isäänsä, kuin muitakin taitavasti soittamalla kanteletta. Siinä oli Enkeli edistynyt niin pitkälle, että oli vaikea päättää, oliko hän taitavampi isäänsä, vaiko isänsä taitavampi häntä, vaikka ukko Pietari oli soittotaidostaan oikein kuuluisa. Kerrottiin, ett’ei ukko ollut vielä milloinkaan vertaistansa soittajaa tavannut, mutta kuitenkin olivat Enkelin sävelet viehkeämpiä, enemmän sydämeen tunkevia. Niillä oli kummallinen lumoava voima; ne saattoivat kuulijan silmät vesikiehteisin ja unhottamaan kaiken muun; ne tuntuivat niin tutuilta, kuin honkien vieno humina kesäiltana ja sulattivat sydämen niin pehmeäksi, – vai lieneekö soittajan oma sulo tuon kaiken vaikuttanut. – Varmaa vaan oli, että Enkelin soitto, jos mikään, sai ihmisen sisälliset myrskyt rauhoittumaan ja virvoitti nuutunuttakin mieltä.
Pietarikin unhoitti sitä kuullessaan surunsa ja tyytyväisyyden hymy laskihe hänen huulilleen. Vuodet vieri hiljaisesti ja kuta enämmän i’än paino saattoi Pietarin hartioita kumartumaan, sitä matalammiksi muuttuivat hänen otsansa rypyt.
Eräänä juhla-aamuna voi hänen kasvoiltaan sanoa ilonkin säteilevän, kun hän suuri virsikirja kainalossa astui Herran huoneesen. Sinä päivänä piti Enkelin ensikerran käydä Herran pöydällä. Tyttö olikin oikein viehättävä, kun hän nuoruutensa kukoistuksessa isänsä kanssa kirkkoon saapui ja isän sydän sykki ilosta. Hän muisti nyt sitä hetkeä, jolloin hän itse, opetettuna autuuden opissa kutsuttiin alttarin eteen uudistamaan kasteensa liittoa ja koko seurakunnan edessä vapaasti tunnustamaan uskonsa.
Tosin oli hän silloin ollut iloisempi maallisten, kuin hengellisten oikeuksien saavuttamisesta, mutta kuitenkin olivat tuona hetkenä hänen tunteensa ylimalkaan olleet palavat, huokauksensa hartaat, ajatuksensa kohotetut korkealle maasta ja aikomuksensa niin vakaat. – ”Mikä onni”, ajatteli hän, ”mikä onni, jos poikavainajanikin seisoisi nyt tuossa nuorukaisparvessa! Mutta hyvä on näinkin. Kentiesi ei hänkään voisi paremmin, kuin minäkään, pitää sitä valaa, jonka nyt tekisi”.
Jotakin katumuksen tapaista vilahti Pietarin sydämessä. Hän mietti: ”enhän minä ole pahempi muita ihmisiä ja kukapa kaikki lupauksensa voisi pitää” ja oli taas lohdutettu. ”Kukapa meistä täydellinen on ja tottahan monet kärsimyksenikin jotakin painavat oikeuden vaakalaudalla, jos oikeutta laisinkaan olemassa on. – Enkeli ainakin pitää valansa, sillä kehumatta itseäni, on hän paras kuoleman alainen, jonka koskaan olen nähnyt. Kuinkas muutoin? Onhan hän hyvä ja laittamaton lapsi, viattomampi viatonta kyyhkyistäkin”.
Niin ajatteli Pietari ja ilosta säihkyvin silmin silmäsi tytärtänsä. Isän ja lapsen katseet kohtasivat toisensa. Enkeli punehtui ja painoi päänsä penkkiin. ”Naisen luonto, kumma luonto”, tuumaili Pietari mielessään. Hän ei ollut huomannut sitä lumoavaa hehkua, joka loisti hänen takanansa istuvan Mestarin silmistä. Enkeli oli sen huomannut ja se se oli ajanutkin veren hänen sasupäillensä. Mestari saikin kenen kaunottaren hyvänsä punehtumaan, jos vaan hänehen kerrankaan katseensa loi.
Tuo Mestari oli kaikin puolin kummallinen mies. Hänellä oli jalot kasvot, uljas ryhti ja miellyttävä käytös. Kuitenkin henki hänen olennostaan jotakin, joka ei ymmärtäviä ihmisiä miellyttänyt. Ukko Pietarikin kuului niihin, jotka hänestä eivät pitäneet ja sen tiesi Mestarikin vallan hyvin.
Pienenä poikana oli Mestari lähtenyt kotiseudultaan, eikä oikein tietty mihin hän oli joutunut. Nyt oli hän noin vuosi takaperin ilmestynyt kotikyläänsä takaisin ja hänestä näytti tulleen oikein kelpo mies. Varsinkin pystyi hän mihin työhön ikinä tahtoi, vahinko vaan, ett’ei hän oikeastaan tahtonut ryhtyä mihinkään. Sen verran hän kuitenkin kaikenlaista teki, että hänen taitonsa tuli koko tienossa tunnetuksi. Olipa talvella tehnyt Halolaan lyövän seinäkellonkin, jollaista ei tietääkseni siihen aikaan vielä missään talonpoikaistalossa ollut. Maksua ei hän mistään työstä koskaan ottanut, vaan kuitenkin eleli loistavasti, kestitsi kaikkia ja runsaasti jakeli rahoja ympärilleen. Hän kävi komeimmassa puvussa koko pitäjäässä, eikä kukaan tiennyt mistä hänen rikkautensa oikeastaan oli peräisin. Pahoja huhuja hänestä kyllä liikkui, mutta mitään varmaa ei hänestä tietty. Muutamat arvelivat häntä suureksi varkaaksi, toiset väärän rahan tekijäksi; vaan hän itse nauroi kaikille tuollaisille jutuille ja oli iloinen, kuin laakson lintu; lasketteli sukkeluuksia juoruämmistä ja viehätti kaikki tytöt itseensä.
Sellainen oli se mies, jonka silmäys oli Enkelin posket punaruusun karvaisiksi saattanut. – Enkeli ei itkenyt alttarin edessä, vaan varmaankin oli hän enemmän liikutettu, kuin nuo hänen tyrskysät kumppaninsa. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hehkuvat kasvot osoittivat mitä suurinta sielunliikutusta.
Jumalan palvelus kesti kauan, mutta vihdoinkin oli se ohitse. Tyytyväisenä astuskeli Pietari tyttärinensä kotiin. Koko luonto oli iloissaan. Korven kamara peitetty kukilla ja puiden lehviltä kajahteli lintujen laulu. Hiljakseen läikehti Huuhtilahden pinta ja vaaralta käypä, vieno tuuli toi kukkaisten tuoksua tulijoille tervehdykseksi kodista. Isä iloitsi, mutta äänetönnä astui tyttö.
Enkeli säpsähti joka kerta, kuin isänsä hänelle jotakin lausui. Isä ei usein häirinnyt tyttärensä vakaita ajatuksia; hänestä oli Enkelin käytös mieleen. Hän ei voinut aavistaa jonkun raskaan ajatuksen painavan lapsensa mieltä.
Iltasella kaiken hälyn viihdyttyä istui Enkeli isänsä kanssa kahden kesken Vinkerin mökissä. Enkelin syvät silmät olivat kosteat ja nähtävästi aikoi hän nyt isällensä avata sydämensä.
”Isä –”, lausui Enkeli, mutta kyyneltulva esti hänen jatkamasta.
”Mitä sinä aiot sanoa, lapseni? – Älä nyt itke – jätä sanottavasi huomiseksi, tänään olet liian tunteidesi vallassa. – Älä itke; eihän sinulla ole mitään syytä itkeä. Olethan aina ollut hyvä lapsi”, lohdutti häntä isänsä.
”En isä, en minä ole ollut hyvä, tottelevainen lapsi”, vaikeroi enkeli.
”Ole joutavia ja hillitse itsesi. Minä olen antanut anteeksi kaikki pienet vallattomuuksesi jo ammon aikoja. Ja totta puhuen et sinä koskaan ole mieltäni pahoittanutkaan, vaikka minä toisinaan olen ollut suuttuvinani”, kertoi vanhus.
”Te ette tiedä yhtä isä –”, jatkoi tyttö ja peitti kasvonsa käsillään.
”Minä tiedän kaikki”, vakuutti Pietari, ”kaikki muut, paitsi sitä kenen on tuo sormus sinun kädessäsi”.
”Se on, se on”, sammalsi tyttö ja vaikeni. Heti hän kuitenkin näkyi tehneen päätöksen ja heittäytyi isänsä rintaa vasten. Luottavasti katsoi hän isänsä silmiin ja alkoi: ”se on –”
”No se on –” keskeytti Pietari, vaan silloin ulvahti ovi ja sisään astui Mestari.
”Hyvää iltaa”, toivotti tulija.
”Jumal’ antakoon! Mitäs vieraalle kuuluu?” kysäsi Pietari ja ihmetteli mitä varten Mestari näin myöhällä hänen mökkiinsä tuli.
”Eipä muuta, kuin vanhat rauhat” oli vastaus.
”Mene sinä nyt maata Enkeli”, lausui Pietari kääntyen tyttärensä puoleen. ”Minä olen sinut luvannut Halolaan piiaksi ja emäntä odottaa meitä sinne jo päivän noustessa”.
Enkeli totteli käskyä ja loi mennessään pitkän, kiitollisen silmäyksen Mestariin.
Kauan istui Mestari Pietarin luona haastellen kaikenlaisista maailman asioista ja kun hän viimeinkin jätti jäähyväiset olivat Pietarin ajatukset hänestä kokonaan muuttuneet paremmiksi.
”Tuon miehen suhteen olen ainakin suuresti erehtynyt”, ajatteli Pietari. Kun Mestari oli hänen unensa haihduttanut, otti hän Enkelin kanteleen polvilleen ja muistaen sen sävelten voivan uneen uinuttaa soitteli hän sillä kauan. Oli kuin olisivat päivän iloisat tunteet nyt kanteleen helinässä saaneet muodon. – Viimein hän soitti erään vanhan erolaulun ja laskeusi sitte levolle.
Sillä välin oli Mestari mennyt Enkelin aitan ovelle, jonka kynnyksellä Enkeli näytti häntä odottavan.
”Hän on jäykkä”, puhui Mestari. ”Hän vihaa minua, vaikka minä kuolemakseni en tiedä mistä syystä. Minä puhuin hänelle kaikki, mitä sinullekin olen ilmoittanut; mutta hän vaan sanoi minun valhettelevan. Minä kerroin, kuinka ainoastaan sinun tähtesi olen täällä viipynyt näin kauan, minä kerroin kuinka kaikki omaisuuteni panisin altiiksi, jos hän suostuisi sinut minulle antamaan, mutta hän sanoi, jos minulla muka omaisuutta on, niin on se varastettua. – Jos hän ei olisi sinun isäsi, niin sitä hän ei rankaisematta olisi sanonut. Hän soimaa minua varkaaksi – minua, veljensä ainoaa poikaa; minua, jolta hän on laittomasti ryöstänyt minun laillisen osani Hautalan talosta; minua, jonka isän hän on pakoittanut kuolemaan kurjuudessa ja puutteessa”. –
Enkeli oli vavisten kuunnellut Mestarin puhetta ja nyt hän huudahti heikosti.
”Suo anteeksi, en minä tahdo häntä loukata”, puhui taas Mestari, ”mutta minä olen melkein mieletön tuskasta. Minä tiedän meidän nyt täytyvän ikipäiviksi erota ja mitä on minulle elämä ilman sinutta?”
”Sääli minua”, pyysi Enkeli.
”Minä säälin; minä en tahdo pitkittää erohetken katkeruutta. Sinä jäät tänne, minä menen pois. Halolan kierosilmäisen emännän käskyläisenä, riihiryysyissä kuihdut sinä, joka olet luotu silkkiä, samettia ja kalliita kiviä kantamaan ja kauneudellasi häikäisemään kaupungin kaunotarten loiston. Ja minä kuihdun – en minä edes kuihdukaan, niinkuin kukka, vaan mätänen, kuin sieni syyssateissa, minä mätänen keskellä komeutta ja rikkautta. – Jää hyvästi, minun täytyy nyt mennä, muutoin en voi koskaan sinusta erota”.
Mestari lähti ja tunnotonna hervahti Enkeli aitan portaille.
Yötä oli kulunut jo hyvä pala, kun laakson vaaleiden utuisten huurujen sylistä ilmestyi mies, joka läheni Vinkerin mökkiä. Se oli Mestari. Hiljaa hiivi hän Enkelin aitan luo. Ovi oli auki ja vuoteensa reunalla istui Enkeli vaaleana, kuin vitilumi.
”Mestari!” huudahti Enkeli säpsähtäen.
”Luotatko sinä minuun”, kuiskasi mestari tytölle?
”Miksi niin kysyt; tiedäthän minun luottavan sinuun, kuin Jumalaan”, lausui Enkeli, ojentaen hänelle kätensä.
”Kiitos siitä Angeelika. Siis ei meitä enää mikään voi eroittaa toisistamme. Minä en voi erota sinusta, en voi jättää sinua, sen tunnen nyt. Seuraa siis minua, jättäkäämme tämä meille inhoittavaksi käynyt seutu. Minä hankin Keisarilta luvan avioliittoomme. Sitte vihitytämme itsemme, isäsi antaa meille anteeksi ja muuttaa luoksemme. Silloin olemme kaikki onnelliset; mutta joudu nyt; meidän on vielä tänä yönä ehtiminen kauas”, puhui Mestari hätäisesti.
”Minä en voi, oi minä en voi!” sanoi Enkeli, ”minä en voi jättää isääni yksin”.
”Sinä siis et luotakaan minuun. – Voi minua onnetonta! minä olen petetty! puhui Mestari kiivaasti.
”Minä luotan sinuun ja seuraan sinua, vaikka maailman ääreen”, lausui Enkeli. Ilkkuva oli se katse, jonka Mestari loi Enkeliin, kun tämä kiireesi kokosi muutamia vaatekappaleita nyytyyn.
Hetkisen kuluttua laskeusivat Enkeli ja Mestari rinteeltä alangolle käsitysten ja katosivat heti tien mutkan taa. Mökistä kuului vielä kanteleen ääni. Se oli erolaulun säveltä. –
Seuraavana aamuna rusoitti ja liekehti itäinen taivaan ranta niin kauniisti. Yht’äkkiä pilkahti ruskon läpitse ensimmäinen, toinen ja kolmas kirkas säde. Yön hämärät huurut haihtuivat ja koko kirkkaudessaan kohosi aurinko näköpiirin reunalle. Silloin astui mökistä Pietari ulos. Hän kolkutti aitan ovea. Ei vastausta kuulunut. Hän kolkutti kovemmin. Ovi lensi auki ja – aitta oli tyhjä.
”Mihinkäs hän näin varhain on mennyt”, lausui Pietari ja meni takaisin pirttiin. Kun Enkeliä ei alkanut kuulua tuli Pietari taas ulos ja huuteli tyttöänsä.
”Enkeli hoi!” Kaiku vaaralta vastasi: ”oi!” ”Enkeli tule pois!” Kaiku vastasi: ”pois!” Päivemmällä lähti Pietari kylään tiedustelemaan, eikö Enkeliä siellä ollut näkynyt. – Ei kukaan tiennyt Enkelistä mitään, vaan koko kylä oli kuitenkin liikkeellä etsimässä jotakin. Viime yönä oli Halolasta viety kaikki talon rahat, eikä osattu aavistaakaan kuka varas oli. Se vaan huomattiin, että hän on ollut sekä rohkea, että ammatissaan taitava.
”Onko kukaan nähnyt Mestaria tänä päivänä”, kysäsi Pietari.
Mestari oli eilen kirkkoon lähtiessään sanonut kirkkomiesten kanssa menevänsä muutamiksi päiviksi aivan toiselle puolen pitäjätä, selitettiin Pietarille.
”Mestari on viime yönä karannut minun Enkelini kanssa”, huudahti Pietari. ”Hän on teiltä vienyt rahat, minulta tyttäreni, ainoan lapseni, kaikki, kaikki! Kirottu olkoon hän ja tuhannesti kirottu tyttäreni, se käärme. Kyytä olen minä rinnallani kasvattanut ja nyt se pisti surmahaavan sydämeeni – kirotkoon häntä taivas, niinkuin minäkin häntä kiroon”.
Karkureja ajettiin takaa, mutta turhaan. Tästä päivin alkoi Pietarin vartalo nähtävästi käydä käyremmäksi. Hänen ruumiinsa voimatkin rupesivat jo hiukenemistaan hiukenemaan; ja jopa hän sanoi silmänsäkin alkavan himmetä. Silloin hän innokkaasti ryhtyi lukemaan ja verrattain lyhyessä ajassa hän lukikin, Uuden Testamentin ja virsikirjan niin tarkkaan, että pääasiat ja tärkeimmät paikat ihan ulkoa muisti. Yöt ja päivät työskenteli hän nyt kirjojen kanssa, mutta se vaan joudutti hänen sokeaksi tulemistaan. Pietari huomasi sen tosin itsekin, vaan ei herennyt työstä, sillä hän sanoi henkensä silmät sitä mukaa kirkastuvan, kuin ruumiilliset silmät heikkonivat. Tuossa näytti olevan perääkin. Ainakin muuttui hän nyt paljoa nöyremmäksi kaikin puolin ja tyytyväisyys oli hänen varsinainen tuntomerkkinsä siitä asti, kuin hän sokeaksi tuli. Yksin hänen kanteleensoittonsakin oli nyt muuttunutta. Se oli surullista, vaan samalla juhlallista, niinkuin hongan kohina syksyisessä metsässä, siihen sijaan, kuin se ennen muistutti vallattomien järven laineitten loiskunnasta; mutta koskas murheellinen voisikaan sydämestään iloita ja murheellinen hän oli, vaikka ei enää tyytymätön.
Elatuksessaan ei Pietari nyt enää olisi itse kyennyt pitämään huolta, vaan armeliaat ihmiset toimittivat hänelle mitä hän tarvitsi, ett’ei häntä tarvinnut ruotiin panna. Siitä oli seudun kasvavalle nuorisolle suuri hyöty, sillä hän mielellänsä antoi nuorille hyviä neuvoja, joista monelle on elämässä etua ollut.
Ihmisen hän vertasi kosken aaltoon, joka ajan vuolteessa kuohuu ja riehuu. Toisinaan töytää se vimmaisella vauhdilla kohtalonsa kallioita vasten, vaan taltuneena täytyy hänen viimein antautua virran valtaan. ”Onnellinen on se, joka itsekseen, häiritsemättä toisten rauhaa saapuu suvannon suojaan, vaan vieläkin onnellisempi se, joka on muitakin auttanut tarkoitustansa täyttämään. Mutta kirottu aina on se, joka akkavirran aikaan saa”, lausui sokea Pietari kerran ja sen olen minäkin eläessäni todeksi havainnut.
Enkelistä ei pitkiin aikoihin kuulunut mitään, eikä hänestä isänsäkään koskaan puhunut. Kerran kuitenkin sai sokea Pietari häneltä suuremman summan rahoja, mutta hän toimitti ne takaisin, ”sillä ne varmaankaan eivät ole kunnialla ansaittuja”, arveli hän. – Näin vietti sokea Pietari hiljaisesti monta vuotta erakkona Vinkerivaaralla.
Eräänä talvena, noin Tapion riihen puinnin aikaan, kääntyi hän äkkiä sairaaksi ja ajatteli jo lähtöänsä. Vielä halusi hän viimeisen kerran nauttia pyhää ehtoollista ja hänelle toimitettiin pappi. Pietari myönsi olevansa syntinen, vaan väitti eräässä asiassa kauan Pastoria vastaan. Hän näet luuli tehneensä oikein kirotessaan Enkeliä, eikä millään muotoa tahtonut suostua kiroustaan peräyttämään. Täysi työ oli Pastorilla, ennenkuin tuhlaajapojan ja muutamilla muilla esimerkeillä sai Pietarin vakuutetuksi, ettei hänenkään sopinut anteeksiantoa toivoa, jollei ensin tyttärellensä sitä soisi.
Viimein uskoi Pietari asian laidan niin olevan ja mielellään soi Enkelille kaikki anteeksi. Antoipa hän vielä Pastorille toimeksi ilmoittaa tyttärellensä sen, jos tämä milloin kotipuoleen palajaisi. – Pastorin pyynnöstä otti Pietari tyttärensä kanteleen seinältä, jota ei ollut sitte liikuttanut, kuin Enkelin katoamisyönä ja soitti vapisevalla kädellä erolaulun. Kun se oli loppunut otti Pastori häneltä jäähyväiset ja lähti kotiinsa, sillä ilta oli jo tullut ja ankara myrsky raivosi ulkona.
Tiellä tuli Pastoria vastaan noin keski-ikäinen nainen, joka hienoissa vaatekengissä kahlasi lumessa. Tämän vaeltajan kasvoissa näkyi vielä selvään kauneuden jälkiä, jos kohta rikos ja kurjuus niihin olivat merkkinsä painaneetkin. Hänen silmistään loisti outo liekki. Oliko se hulluuden, vai omantunnon tuskan seuraus, sitä ei kukaan olisi osannut sanoa. Pastori luuli naisen hulluksi, kun tämä ei vastannut mitään hänen tervehdykseensä eikä tahtonut hänelle tietäkään antaa. Naisen puku oli ohut, vaan korea. Suojaa siitä ei ollut pakkaista, eikä myrskyä vastaan, vaan sen omistaja ei näkynyt kylmää pelkäävänkään. Vapaasti sai tuuli riuhtoa ja kiskoa hänen huolettomasti päälle mätettyjä hetaleitaan. Luultavasti häntä lämmitti sama liekki, joka silmistä loisti ja se se varmaankin häntä sellaisella innolla eteenpäin ajoi Vinkerin mökkiä kohti.
Viimein saapui matkustaja matkansa perille. Hän astui mökissä suoraan vuoteen luo, jolla sokea Pietari nyt lieheellä suin lepäsi, ja heittihe sen viereen polvilleen. Kuumat kyyneleet pulppusivat onnettoman silmistä esiin ja koko hänen olentonsa vavahteli ja värisi. Mökkikin vavahteli ja ryski myrskyn kourissa ja vihaisesti löivät rakeet akkunan ruutuja vasten. Sekä ulkona, että sisässä raivosi myrsky. –
Kauan itki nainen vuoteen vieressä. Kun hän vihdoinkin sai kyynelensä hiukan hillityksi lausui hän sanan: ”Isä”. Tuon ainoan sanan hän lausui äänellä sellaisella, joka osoitti toivottoman lapsen katuvaa, muserrettua sydäntä.
Kun ei mitään vastausta kuulunut vuoteelta, kohotti polvillansa oleva nainen päätänsä. Hänen otsansa kosketti Pietarin vielä kanteleella lepäävää, jää-kylmää kättä. Se tuntui kylmältä. Julma, sydäntä särkevä huuto kuului ja Enkeli vaipui hengettömänä lattialle. –
Samassa katkesi kanteleesta lyhin kieli. Sen ääni oli niin surkean kimeä. Vähitellen se muuttui valittavaksi ja vienommaksi. Viimein taukosi kanteleen kumina kokonaan. Ulkonakin oli rajuilma viihtynyt ja sisällä mökissä oli niin tavattoman hiljaista – siellä vallitsi rauha. Kuu kohosi taivaalle ja tyynellä valollaan valaisi rauhallista tienotta”.
Särki nykäisi onkea ja kun elätti-Mikko oli innokas onkija oli häneltä nyt enää mahdoton saada tarkempia, Vinkerin mökkiä koskevia tietoja.
Lähde: Ylioppilas-Albumi J. V. Snellman’in 75 vuotisen syntymäpäivän muistoksi 13 p. Toukokuuta 1881. 1881. Helsinki.