Sokea

Sokea. Katkelma. Kirjoittanut André Chénier

Suom. Kaarlo Sarkia.

»Sinä jumala Klaroon hopeajousi, auta!

Tuho on, oi Apollo, perivä mun ja hauta –

mua ellet johda, tietäni löydä en.»

Näin lausui sokea vanhus huoaten.

Liki puita tapasi kivellä istumasta

hänet kolme paimenta, tämän seudun lasta.

Nämä juosseet paikalle haukkua noudattain

oli koirien, määkivän lauman vartijain.

He eläinten hurjan raivon taltuttivat,

pelonalaista, heikkoa vanhusta suojelivat:

Kävi lähemmä kuunneltuaan he tuokion:

– »Ken on vanhus harmaa, sokea, turvaton?

Hän eikö muistuta taivaitten asukasta?

Ovat piirteensä ylevät. Vyöstä karkeasta

karutekoinen lyyra riippuu, ja ääni voi

vavisuttaa maan, veden, ilman, kun se soi.»

Hän askelet kuulee, tarkkaa, toivoo tovin,

käden nostaa torjuen, hämmentyen kovin.

– »Älä pelkää, muukalainen, he lausuvat

(tomuruumiiseesi kenties piilotat

sinä jonkun Kreikan jumalan kaikkivoivan,

sulon ylevän näemme vanhuuttas aateloivan).

Osa kuolevaisten, vanhus, jos sulla lie,

väki, jonka luo sinut johti aaltojen tie,

kovaosaista ei aja luotaan kuolevaista.

On kohtalon suosio aina puolinaista.

Jalo, valtaava äänes jumalten lahja on,

mut silmäs he sulkivat valolta auringon.»

– »Te lapset – sill’ äänenne on kuin lasten hellä –

sanojenne mieltä mun täytyy ihmetellä.» –

Mut vieläkin pelkää vieras, köyhä mies,

hänen hätäänsä että pilkataan kenties:

– »Jumaljoukkoon älkää verratko minua, lapset:

Tämä nähkää ikuinen yö, rypyt, harmaat hapset!

Tämä otsa onko taivaitten asukkaan?

Olen ihminen, onnettomista yksi vaan.

Jos tunsitte kurjan mierolaisen kerta,

hänen, onnettomimman, lienen tasaverta.

Thameiroon lailla sentään ryöstänyt en

minä Foibokselta palkkaa laulujen.

Kuin Oidipuksen mun saartaa raivotar musta,

isänmurhaa vaikka en sovita, rutsausta.

Ikijumalten elämäniltaani säästävän

näen maanpaon, puutteen, nälän ja pimeän.»

– »Ota tästä, ja väistyköön viha onnetarten!»

pojat puhuu. Ja ottaen esiin, päivää varten

mitä kätkee nahka kiiltäväkarvainen,

nyt latovat kilvan polville vanhuksen

he leipää, oliiveja valioita

ja mantelijuustoa, tuoreita viikunoita

sekä leipää koiralle, jaloissa sokean

min läähättäen he näkevät makaavan

ja märkänä turkki. Mereen alukselta

oli juossut se, löytänyt herransa manterelta.

– »Käsi kohtalon, hetkeks otteesi hellitit!

Pojat, tervehdin teitä, te jumalten lähetit!

Isillenne auvoks olette syntyneitä.

Liki tulkaa, tahdon tunnustella teitä!

Näen teidät. Kaunis on teistä jokainen.

On muotonne niinkuin äänenne suloinen.

Miten armasta, hyveen kanssa kun liittoon samaan

sulo yhtyy! Nouskaa suurina kukoistamaan

Latonan palmun lailla, min silmin näin,

kun muinoin laivalta Deloksen rantaan jäin.

Oli juurtunut luo Apollon alttaripaaden

maan ihmeenä puu, toki taivaalta kasvun saaden.

Sen veroisiks nousette, voimaan ja kunniaan,

kovaosaista noin kun riennätte hoivaamaan.

Lie vanhin teistä, lapseni, kolmentoista.

Oli tuskin äitinne päässeet kapaloista,

kun olin jo iäkäs. Istu vierellein,

sinä suurin, avaan sinulle sydämein.

Ota suojaas sokea vanhus.» – »Oi, sano, mistä,

jalo viisas, kuinka saavuit. Ärjyvistä

on myrskyistä kuulut rantamme aallokkaat.»

– »Minut mukaansa ottivat Kymen kauppiaat.

Minä matkaan lähdin, paeten Karian rantaa:

Isänmaan voi minulle kenties Kreikka antaa,

vähän kirkkaammat päivät, lauhemmat jumalat,

näet hamaan loppuunsa ihmiset toivovat.

Mut köyhä kun olin, en voinut tietäni jatkaa,

minut heittivät jossain he maihin kesken matkaa.»

– »Jalo, sopuisa vanhus, sa etkö laulanut?

Sanas muutama olisi kaiken korvannut.»

– »Satakielen laulu, kirkkainta riemua soinut,

kyykäärmettä milloinkaan ei hillitä voinut.

Ja rikkaat, saiturit julmat, julkeat

kyvyn edessä aina sielunsa sulkivat.

Tähän sauvaan turvaten pitkin soraista santaa

kävin yksikseni, ärjyvän meren rantaa.

Niin kuljin ja kuulin etäisen määkinän

ja laumain pienten kellojen helkkyvän.

Otin lyyrani silloin ja sen herkin kielin,

käsin vanhoin, heikoin vielä soittaa mielin.

Jumal’apua rukoilin, hyvyyttä mahtavan

Zeun, vieraanvaraisuuden jumalan,

kun monta hirmuista koirajättiläistä

kävi kimppuuni. Hengissä selvinnyt en näistä

minä oisi, te ellette apuun tulleet ois,

kivin, huudoin niitä karkoittaneet pois.»

– »Isä, tottako lie: pahemmaksi on käynyt aika?

oli muinoin soitossa lyyran moinen taika,

sudet, tiikerit että nöyrinä, iloissaan

tuli kaltaises laulajan jalkoja nuolemaan.»

– »Nuo barbaarit! Istuin lähellä laivan perää:

‘Hei, sokea kulkuri, huus nuo röyhkeät, herää

ja laula! Jos henkes ei silmies kaltainen,

huviks meille ole ja mieliksi, jumalten...’

Sydän vaikeni, pöyhkeät häpeään ma tahdoin,

jäi kiinni suu, mitä heille vastata mahdoin.

En lausunut sanaakaan ja voimallain

vihastuneen jumalan pidätin rinnassain.

Mnemosynea poikasi, Kyme, kun halveksivat,

jumalaista muusaa koska he vihoittivat,

unohduksiin sammuva elämänsä on

ja sun nimes on pimeys nielevä loputon.»

– »Käy kanssamme kaupunkiin, se ei ole loitto,

rakas sille on muusain jumalaisten soitto.

Sinä juhlissa hopeanastaisen tuolin saat.

Jalot ruuat, hunaja, viinit maineikkaat,

kätes pitämä norsunluinen lyyra saavat

sinut unhoittamaan tuskien lyömät haavat.

Ja jos haluat matkalla, lauluja nerokas,

sinä meille viritellä laulujas,

juo korvamme niitä ihmeinä suloisina,

Apollon itsensä sinulle neuvomina.»

– »Tulen kanssanne, lähdetään. Toki mainitkaa,

mitä nimeä kantaa, lapseni, tämä maa.»

– »On saaremme auvokas Syros, joll’ ei vertaa.»

– »Jalo Syros, terve! Rannoilles ensi kertaa

nyt en saapunut, hyvyyttäs kahdesti osoitat.

Pojat, tunnen maanne, mun isänne tunsivat

yletessään niinkuin te, kun silmäni voivat

kevätauringon nähdä ja ruskon punaa joivat.

Olin nuori ja uljas, leikeissä urhojen

ja juoksussa, taistossa parhaitten vertainen.

Näin Korintin, Argoksen, Kreetan ja kaupungit rikkaat,

Aigyptos-virran rantamat mainehikkaat.

Mut maa, meri, vuodet, kohtalo armoton

teki ruumiista tästä väsyneen raunion.

Vain ääneni jäi. Nyt verrata vois mua sirkkaan,

joka laulaa lohduksensa laulun kirkkaan. –

Alan kuolottomista: Juppiter ylhäisin;

sinä aurinko, ken näet kaiken ja kuuletkin;

meri, maa, joet; joukko kostotarten musta;

te muusat, terve! maastanne lumotusta,

runovuorelta tulkaa, salain tuntijat,

mitä tiedämme ilman teitä, me kuolevat.»

Hän jatkaa. Vanhat lehdiköt maille luovat

jo varjojen pehmeät, aaltoilevat juovat.

Ja paimenet jättävät laumansa yksikseen

ja matkamiehet aletun taipaleen

ja tulevat juosten. Nuoren oppaan tavoin

on jokaisella korva ja mieli avoin.

Käy parvissa nymfit ja metsänhaltijat päin

ja seuraavat ihaillen, henkeä pidättäin.

Säeketjuna pitkänä, kääntein voimallisin

perussyyt käy ilmi, olevaisen sisin,

tuli syntynsä näyttää, ilma, vesi, maa,

joet, jotka Zeuksen rinnasta pulppuaa,

sisarkaupungit, oraakkelit, taiteen juuret,

hamast’ ajasta kaaoksen rakkaudet suuret;

isä kuolematonten, Olympos, taivaat, maa,

hänen yhdestä katseestaan joka vavahtaa;

jumaljoukot, käyneet sotatielle kerta,

veri maata punannut, jalompi ihmisverta;

maan mahtajat koossa ja liikkuvat armeijat,

tomupilvien yö, sotavaunut murhaavat,

asevalmiit sankarit, joiden välkkyvät sovat

tulijärveksi laajan tanteren tehneet ovat,

ja ratsut, jotka harjat hulmuten

sotajoukkoja kiihtää kielellä ihmisten;

nyt, rauhan askareista tehden selon,

lait, puhujat, korjuu hedelmien, elon;

taas vallitukset joukkojen saartamat

ja teuraat temppelitarhoissa kaatuvat,

tasapäiset taistelut, voitot, rynnäköt aimot,

tytöt ryöstetyt, surevat äidit, itkevät vaimot;

myös ammuvat, määkivät laumat; iloiset

elonleikkuut, pillejä soittavat paimenet,

pidot, laulut, viininkorjuun häly ja kumu

ja huilu ja lyyra ja tanssisävelten humu.

Taas sitten laskien myrskyn valloilleen

venemiehet upottaa hän syvyyteen.

Nyt suunnaten äänensä voiman meren vesiin

sinihohteisen kallion povesta manaa esiin

hän Nereun tyttäret – Troijan rannikon

läpi kulkevat he laivajoukkion.

Asphodelus-kentät, puolijumalat, Styksin

hän näyttää, vainajat: vanhukset, jotka yksin

kivun kourissa kuolivat; kehtolapset nyt,

jotk’ äidin rinnoilta tuoni on repäissyt:

nyt nuorukaiset, saaliit taistelun niiton,

ja immet, joiden se katkaisi lemmenliiton.

– – –

– – –

Niin mahtava vanhus suurin, rohkein kuvin

sävelkudokset punoi. Silmin ilahtuvin

nuo kolme lasta kunnianarvoisaa

hänen katseli muotoaan sekä valtavaa

säetulvaa kuunteli, sanaa jumalaista.

Joka puolelta kiiruhti paikalle miestä, naista

ja lasta, käsissä lehvät vihreät.

Pojat, neidot, kaupungin kukat, leikkivät

hänen ympärillään laulaen: »Riemun tuoja,

ota, vieras, vastaan muuriemme suoja,

käy kaupungin asujaks, tietäjä nerokas,

sulopuheinen. Kisoin juhlimme tuloas

joka viides vuos – sinä päivänä riemuitsemme,

jona saapui suuri Homeros keskellemme.»

Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.