Soi, kanteleeni

Soi, kanteleeni Kirjoittanut Veikko Ervasti

Soi, kanteleeni, kielin helkkyvin,

soi syömen tuntehia, riemun säveleitä.

Nyt älä kaiu äänin kaihoisin,

pois suru, valitus jo heitä.

Nyt soinnut ihanimmat helkkykää

ja soikaa kilpaa kevään huminassa.

Sä ethän suinkaan muista jälkeen jää,

kun laulaa kaikki tässä riemun maassa.

Jos mul ois taito vanhan Väinämöisen,

mä laulun uuden kauniin laulaisin.

Mä saisin kuulemahan kuunkin öisen

ja päivän soinnuillani lumoisin.

Mua vaiti kuuntelisi metsän puut

ja mykistyisi laululintuin suut.

Ma mistä laulaisinko? Mistä soinnut loisin?

Mistä lauluun pohjan löytäisin?

Ma esiin elon kauniin, uuden toisin,

sen kevään kukkaispellot näyttäisin.

Ma tuulen humut saisin soitelmiksi

ja iskut moukarin ma rytmiks muovaisin;

ma neidon naurut loisin laulelmiksi

ja ikionnen sanoiks saattaisin,

sen onnen, mikä nostaa kunniaamme,

sen onnen, jota tuntee suuri maamme.

Soi, kanteleeni, kielin helkkyvin.

Soi kevätriemua, soi ilon säveleitä.

Et enää kaiu äänin kaihoisin,

ei synkkä menneisyys sun sointujasi peitä.

Nyt soittajasi sormet ovat vapaat,

ei kieliäsi koske vuosisatain kauhut.

Sä kesken ystävies ilon tapaat.

Äänekkäämmin soikaa, suuren onnen laulut!

1937

Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.