[s. 52]sävel, joka hiljaisesti hiipii ilmojen halki. Niin oudolle se tuntuu, enkä muista koskaan semmoista kuulleeni. En liioin kertoa voi minkälainen se on, mutta kaunis se on, ihmeellinen kaunis ja suloinen, ja yhteen näkyy se sulavan ikääskuin koko maailman kanssa, jotta pian tuntuu aivan siltä kuin soittaisivat sitä yhdessä kaikki luodut kappaleet. Ja jo kaikuu se vieläkin sointoisampana, täyteläisempänä, ja jo siihen yhdistyy muitakin säveliä, kummallisia kaikuja kaikkialta, vienoja tuulen tärähtelyjä joka taholta, salaisista lähteistä kuitenkin, hienoja hengähdyksiä henkien maailmasta. Hurmaavaa on tuo, silmäni ummistuvat, korvani vain elävän tuntuvat ja kummallisesti niiden kalvoihin koskee. Koskee kuin uutta maailmaa luova Luojan henki. Ja kun hetken perästä silmäni avaan, niin jo onkin outoja olentoja koko maailma täynnä!
Pilvi, jonka päällä istuin, oli rusoreunaiseksi muuttunut, ja ihan vieressäni istui ihana impi, enkeli aivan varmaankin; niin kaunis hän oli. Oli kuin olisi ihan ilmaa vain ollut koko impi, niin hieno hän oli. Keltaiset oli hällä hienot hiukset, taivaan sini oli hänen hameenansa ja hieno hattara hänen huntunansa.
„Ken olet sinä, sorea taivaan enkeli?” kysyin minä.
„Ilmatar eli Luonnotar olen ja kuultelen nyt Ahto kuninkaan kaunista kannel-soittoa; kuultele sinäkin!”
Näin hän vastasi ja painoi päänsä toisen kätensä päälle, täten pilven reunalla levähtäin. Kuultelin kummallista soittoa nyt ja näin ihmeellisiä näkyjä. Oli kuin olisi silmäni ja korvani, kuuloni ja näköni yhteen sulaneet; sopusointuisena pariskuntana nauttivat nämä kaksi aistinta näitä kannelsoiton säveliä yli-ilmojen loistavassa, silmiä häikäisevässä maailmassa. Mitä näin, mitä kuulin! Luonnotar osoittaa minulle sormellansa ylöspäin ilmaan ja sieltä näen itse taivaan keskikohdalla, taivaan rannalla vanhan, kunnian-
