[s. 2]Karoliina. Tällä haavaa suutun sullen, nii[u] että
kipenöitten; kuin julkeet nauraa tämmösissä tapauksissa.
Ulla. Mikäs naurettavaa nauraessa on?
Karoliina. Eikös hän kuollukkan?
Ulla. Kuka?
Karoliina. Sisareni poika.
Ulla. Sisareni tytär, piti kaiketikkin sanomanne?
Karoliina. Ei! ... Hän on sisareni poika, Kalle.
Ulla. Ei suinkan. Te olette pettynyt. Hän on, totta totisesti niinkin sisarenne tytär, Loviisa.
Karoliina. Ole vaan uskossas! ... Entäs hänen laitainsa?
Ulla. Hänessä ei ole hiki-pakoakan.
Karoliina. Mutta näjinpä minä hänen kaatuvan.
Ulla. Näjin minäkin; mutta siinä samassa kuin olimme hänen saaneet huoneeseen kannetuksi, nousi hän kahdellen jalallen terveenä kuin ennenkin.
Karoliina. Jumalan kiitos olkoon! Luutnantin sanotaan olevan tarkan ampujan, mutta nyt ei hän kumminkan osannut.
Ulla. Ei siinä sodassa tarkkuus auttanut; pistoolit olivat laadatut paljaalla kruutilla.
Karoliina. Paljaalla kruutilla? Pilkan tekoa se sitten on ollutkin kaiken aikaa.
Ulla. Niin kyllä. Te, hyvä Mamselli, alotte leikin ja Loviisa Mamselli pitkittää sitä.
Karoliina. Loviisa Mamselli? Ekkös vielä huomaa ittees petetyksi?
Loviisa. En. ... Mutta Te, hyvä Mamselli, olette pettynyt.
Karoliina. Niinkös luulet? Pidäkkös ittes minua viisaampana?
Ulla. Mutta kuka minun sitten olisi pettänyt?
Karoliina. Se jota Loviisa Mamselliksi kuttut. Kalle sanoi ittensä Loviisaksi, saadaksensa sinua paremmin halata ja suudella.
Ulla. Oih! koska jo minäkin tästä rupeen sekoomaan, niin ett’en tiedä, mitä tulee uskoani.
Kolmaskolmatta Kohtaus.
Edelliset. Loviisa. Luutnantti.
Loviisa. (taluttaen Luutnanttia kädestä). Tule, tule Panellus!
Karoliina. Noh, tuossa tuo kaksi-niminen nyt tulee: joko Kalle taikka Loviisa. ... Mutta sanos nyt kumpika olet?
Loviisa. Minä olen Loviisa, rakas Tätini, Teiltä pyydän tuhannesti anteeksi tästä leikistäni! ... Minun on jo monta aikaa tehnyt mieleni tulla Turkua ja Ruis-saloa kattomaan -- niinkun Teitäkin, rakas Tätini -- vaikka ei niistä hankkeistani ole ennen tullut valmista. Mutta nyt kuin Isäni pani omalla hevosella veljeeni noutaan Akademista, antoi hän minullenkin luvan samalla tulla Turkuun. ... Nyt on -- niinkun itte tiedätte -- koko kaupunki lähtenyt täksi juhlaa maallen; minun teki myös mieleni Ruissaloa kattomaan ja Teitäkin, Hyvä Täti -- vaikka sen tiesin, ett’ette minun olisi suonut tänne tulevan, sentähden en arvannukkan omissa vaatteissani ja omalla nimelläni tulla. Veljeni antoi minullen vaatteensa ja sanoi: Niissä ei Täti tunne sinua minusta; sillä ei hän ole meitä kumpaakan nähnyt. Hän sanoi myös: tänä juhlana ovat kaikellaiset leikit ja huvitukse ylinnä, näillä paikoilla, jonka tähden et sinäkän ole nuhdeltava, jos maalla seuraat maan tapaa: ja jos Täti sinua naiseksi tunnustelisikin, niin ei hän siitä sullen suuresti suutuisi, kuin hän saa tietä syyn tähän lapselliseen leikkiis.
Karoliina. (vähän äkeissänsä). Eikös Kalle tänne tulekkan?
Loviisa. Ei tällä erällä.
Luutnantti. (Karoliinallen). Tämän on Loviisa jo kaikki tyynik minullenkin ilmoittanut. ... Niin hauskassa leikissä en vielä eläisäni ole ollut. ... Minä olen ollut onnellinen pilkka. ... Nyt lähden Loviisan kanssa Kaupunkiin ja sieltä yhdessä, veljensä kanssa, kotionssa. Sielläkös minullen taas hauskat päivät tulevat.
Karoliina, (koittaa kätkeä mielipahaansa). Olkoon onneksi!
Luutnantti. (Karoliinallen). Mutta rohkenenko toivoa Teiltä hyvää sanaa puolestamme Loviisan vanhemmmillen?
Karoliina. (leppyneenä). Kyllä!
Loviisa. (ilosena Karoliinan kaulaan). Täti kultani! Antakaa anteeksi! anteeksi!
Karoliina. Annan, annan! hyvä Loviisa.
Loviisa. (Karoliinallen eriäin hänestä). Nyt uskotte siis minun Sisarenne tyttäreksi, Loviisa Maleeniksi? ... (kääntää ittensä Luutnanttia päin). Ja sinä, Antoni, näytät myös epäilemätä pitävän minua hänenä? ... Mutta olisko tämmönen leikin- ja pilkan-teko oudoissa sovelias yhdelläkän sivistyneeltä ja siivolta nais-ihmiseltä missään maassa, sitä vähemmin Suomessa, Suomen nuorelta ja vakaalta Neittyeltä, Loviisa Maleenilta? ... Kuinka julkeisin hänenä tämmösestä rikoksesta Teiltä anteeksikan pyytää? ... Ei Loviisa Maleeni Tätiänsä -- enempää kuin muitakan -- näin petä, eikä tämmöstä tekoa tee, ittellensä ja koto suvullensa häpiäksi. ... Minä en siis ole Loviisa Maleeni.
Karoliina. (hämmästyksissä). Noh, Jumala siunatkoon! kuka sina sitten viimmenkän olet?
Luutnantti. (tyhmistyksissänsä). Sano nyt sitten kerrankin todesta -- sinä muista erinomasin ihminen -- kuka ja mistäs olet? ... (sivullapäin itteksensä). Voi minua onnetonta, että tuon liekiön pariin osasin ollenkan, ijäiseksi häpiäkseni joutuakkin! ... Nyt olen taas petettyt; ... Jos vielä kerran tästä leikistä kunnialla selkiäisin, niin en enää sillossa pitkänä ikänä Naisten pariin itteeni antaisi. ... (Loviisalle). Noh, mitäs hankit, etkös jo sano?
Loviisa. (Karoliinallen). Minä olen Loviisa Panellus, tämän Luutnantin sisar. ... En ollut -- vielä kuudenkan vanha, kuin lapsiton Setäni -- varakas Kauppa-mies Geflessä -- otti minun, täällä käydessänsä, vanhempieni suostumuksella, sinne kasvattaaksensa -- niinkuin sinäkin (juoksee Luutnantin kaulaan), rakas veljeni, sen tiedät.
Luutnantti. (tyhmistyksissä ihmetellen). Sinä! -muista erinomaisin ihminen, muuttuisikkos vielä sisareksenikin? ... (sysää pois kaulaansa). Älä koitakkan; et sinä sentään sisareni ole.
Karoliina. Voi minun päiviäni! Tässä tulen jo varsin pyörä-päällen. Miksikä tuo elävä vielä muuttunekkan!?
Loviisa. En minä enää ittestäni miksikän muutu. Minä olen sisares (juoksee taas Luutnantin kaulaan), ja sinä olet rakas veljeni! (sieppaa kaulaltansa kulta käädyt, jonka lukussa äilensä nimi on piirustettu. Käädyissä roikkuu Isänsä kuva). Kattos, tunnekkos noita, äiteni antamia