Sisaren Sukkelus, (Lopuksi 36:teen Numeroon).
Yhdeksästoista Kohtaus.
Karoliina. (yksin).
Voi minun päiviäni! ... Se murha on raskas t[n]nnollani! ... Voi, ehkä vielä molemminkin kaatuuvat. Mutta se on vaan kauneuteni syy.
Kahdeskymmenes Kohtaus.
Karoliina. Ulla.
Karoliina. Jumalan kiitos, että sinä edes tulit! Minä kuolen tuohon paikkaan tässä tuskassani. Oi, jos sinäkin saisit jollakin lailla autetuksi minua; kosk’en enää voi paikastani värvähtääkkän. ... Olekkos joukeempaa kuullut, Ullaseni, kuin Luutnantti ja Kalle hankkiivat pistooleilla tapella.
Ulla. Pistooleilla? Hah, hah, hah!
Karoliina. Naurakko sinä sitä? Ei minua semmonen naurata.
Ulla. Kyllä minä Teitin, hyvä Mamselli, siitä tuskasta päästän. ... Mutta. ...
Karoliina. Mutta mikä? Jos sinä he saat tappelusta estetyksi, niin minä sinun kunniallisesti maksan; taikka annan sinullen mitä vaan mieles tekee.
Ulla. Annattekos?
Karoliina. Annan. Sano nyt vaan mitäs tahdot?
Ulla. (ujoillen). Kuuvan töllistä[1] muuttaa tänä syksynä asujan. ... Annatteko sen sitten minullen ja Heikillen, kuin syksyllä menemme yhteen; sillä ei meillä ole vielä missään paikkaa tiedossamme?
Karoliina. Kyllä, Ullaseni! -- Rakkautenne, molemmin puolin, olen jo aikaa huomannukkin; enkä myös yhteyttänne pyydä estääkkän. -- Kuuvan saatte vähällä verolla, ja hyvät häät pidän teillen vielä päälliseksi. ... Mutta millä sinä, lapsi parka, he lepytät ja murhasta estät?
Ulla. Ei, Mamselli kulta, ei ijänpitkussa pitusina päivinä ne toistansa ammu.
Karoliina. Kuinka niin?
Ulla. Ei mies eikä vaimo-ihminen ikenä saa toinentoistansa ammutuksi. Karoliina[...] Voi! en minä sinua ymmärrä. Kuinkas niin sanot?
Ulla. Ei se ole sisarenne poika, jota olette Kalleksi kutsunut.
Karoliina. Kukas sitten?
Ulla. Sisarenne tytär, Loviisa.
Karoliina. Vai Loviisa!?
Ulla. On totinen tosi niinkin Loviisa.
Karoliina. Mutta mitä vasten miehen vaatteissa?
Ulla. Eipä hän tänne muuton olisi saanut tullakkan.
Karoliina. On se vähän toden muotosta.
Ulla. Ei muotosta, kuin totta. ... Mutta nyt juoksen tästä tätä lupaustanne puhumaan Heikillenkin. (rientää ulos).
Yhdeskolmatta Kohtaus.
Karoliina. (yksin).
Jumalan kiitos, että siitä tuskasta pääsin! En Loviisan henkeä enää pelkää. Hän on kaiketikkin vaate-kamarissani lymmyssä, vaikka hän oli niin reipas mies olevanansa. ... (menee akkunaan kattomaan). Mutta tuollapa Kalle seisoo samoissa vaatteissansa, kuin hän tännekkin tuli. ... Hän on yhtähyvää Kalle, eikä Loviisa. ... Se paha poika sanoi kaiketinkin Ullallen olevansa naisen, saadaksensa häntä paremmin suudella. ... Mutta minä koitan itte välittää heitä, ja estää tappelusta ja murhasta. ... (juoksee ovellen, mutta se on lukittu.) Ai! Luutnantti on vissiin teljennyt oven. Hän on peläännyt minun menevän heitä välittämään. (juoksee akkunaan). Voi minun päiviäni! ... Tuolla mittaileevat nyt askeleita välillänsä. ... Jo on pistoolit kummankin kädessä. Voi minua! voi! (juoksee toiseen oveen) Voi, auttakaa minua! auttakaa! (koittaa akkunaa auki saaha, siinä samassa kuuluu kaksi pistoolia laukeevan). Ai! Nyt on jo myöhänen auttaa. Voi minua onnetonta lasta! Se murha on ijankaikkisesti oleva tunnollani. ... Missä myrkyn kädessä se Ullakin lienee. (huutaa). Ulla! Ulla! (nauru kuuluu oven takaa). Mikä se on? -- Onko se Ulla? Avaa ovi, että pääsen ulos!
Kahdeskolmatta Kohtaus.
Karoliina. Ulla.
Ulla. (avaa oven ja tulee nauraen sisällen). On mar
siinä veitikkaa!
- ↑ Kuuvan tölli on ruissalossa.