[s. 3]Karoliina. Niin kyllä. Ja semmoset mitättömät rakkaudet minua oikeen äkeyttää. Semmosia en voi ollenkan nähdäkkän.
Loviisa. Koska teidän Luutnantti on semmonen, niin kyllä minä hänen siitä lakkauttaisin ja neuvoisin, aikalailla neuoisinkin, ettei suinkan enää mielensä tekisi perhosena lennellä joka naisen kimpussa, jos vaan tahdotte ... Mutta mitä annatte, jos minä hänen siitä huhdon hyvänpäiväseksi?
Karoliina. Sinäkö? (nauraa) Elävä päivä tässä miehen neuvoja ja huhtoja olisi!
Loviisa. Kyllä toista sanoisitte, jos näkisitte minun vaimo-ihmisen vaatteissa ... Mutta jos nyt puen itteni niihin, niin sanokaa sitten olevani sisarenne tytär, Loviiia Maleeni. -- Puenko? (Karoliina ja Ulla nauravat). Mitä nauratte? ... Minä olen hoikka, suikea ja kielevä, olen myös vie[...]ä siinä ijässäkin, ett’ei minua yksikään vaimoihmisestä eroita ... Lyödääs nyt, Täti kulta, vetoa, minä petän Luutnantin niin, että hän vielä tänäpäivänä huokailee polvillansa edessäni.
Karoliina. Kyllä se mies sitä tarvittis; se opettaisi hänen valikoittemaan ... Koita nyt sitten parastas!
Ulla. Minulta saatte vaatteet lainaksi.
Loviisa (sivullapäin itteksensä). Jumalan kiitos, saan kumminkin näistä rievuista eron!
Karoliina. Jos nyt vaan, ennen Luutnantin tuloa, ehtisit muuttaa vaatteita.
Loviisa. Ehdin kyllä ... Mutta ettekös sitten, Täti kultani, maksa velkojani, jos Luutnantin saan petetyksi?
Ulla. Kyllä semmosesta liekistä jo maksaakin.
Loviisa. Tuskin semmonen työ on rahallakan maksettu.
Karoliina. Kuinkas paljon sinulla on velkoja?
Loviisa. Kaksivataa Riksiä.
Karoliina. Noh, jos Luutnantin niin saat petetyksi, että hän sinuun vielä tänäpänä rakastuu ja pyytää naidansa (nauraa); niin kyllä sitten velanmaksosta sovitaan ... hah, hah, hah! Jo sitä variksetkin nauraisi, jos Luutnantti rupeisi Kallea naiskentelemaan. hah, hah, hah!
Loviisa. Hei nytpä vasta minun kelpaa, kuin tiedän saavani velkani maksoon! ... Joudu, Ulla kulta, kanssani toiseen huoneeseen auttamaan minua kiiruusti toisiin vaatteisiin! ... Hyvästi, Täti kultani! Vähän ajan takaa tulen minä Loviisana takasin. (Loviisa ja Ulla rientävät ulos).
Viides Kohtaus.
Karoliina (yksin).
Ei maakan siittä puusta oravaa saada ... Vaikka Luutnantti on vaimo-väellen puhelias ja nöyrä, ilonen ja tulinen luonnostansa; niin ei hän sentään siinä outoon ihmiseen ensi päivänä niin rakastu, että hän nais-kauppoin rupeisi. Huihai! ... Mutta tuon Kallen luuloa mua oikein lystittää ... On mar hän mielestänsä hyväkin olevanansa! ... Niin itteensä rakastajat luuleevat olevansa muita parempia ... Luutnantin tiedän rakastavan minua, vaikk’ ei hän sitä vielä ole ilmoittanut; mutta ei semmosissa asioissa hätimisissä autakkan ... Ulla sanoo hänen yksitotisuteni vuoksi ujoilevan, eikä arvaavan mieltänsä ilmoittaa minullen; mutta ei niistäkän puheista mitään ole, ei sotamiehet ennenkän ole ujoilleet, ja olisko Panellus sitten muista virka-kumppaneistansa erinomaisemmi? ... Vähän kyllä! ... Jahka hän nyt tulee, niin luulen <!- 3:2
-->hänen sentään ilmoittavan sydämmensä minullen. Minä koitan myös siinä olla hänellen avullinen, että pikemmin ja huokeimmin pääsisimme siittä pitkällisestä tuskastamme. -- Kuin hän vaan saisi ensimmäisen sanan suustansa, niin kyllä sitten jo kelpaisi molemmin puolin. (oven takaa kuuluu yskä ja jalan ääni). Jo Luutnantti kuuluu tulevan. (juoksee sohvalle istumaan, ottaa kirjan käteensä).
Kuudes Kohtaus.
Karoliina. Luutnantti. Heikki (pyssymiehen vaatteissa).
Luutnantti. Vie linnut kyökkiin ... Laadaa sitten uudet pistooliini; niitä hankin vielä koetella tänäpänä.
Heikki (seisoissansa oven suussa). Kyllä! varsin tätä päätä. (menee ulos oikialta puolen).
Luutnantti (nähtyänsä Mamsellin kumartaa). Hyvää päivää!
Karoliina. Kah! ... Antakaa anteeksi, hyvä Luutnantti! Koska tähän kirjaan olin niin kiintynyt, ett’en edes tuloonnekan huomannut.
Luutnantti. Ompa sitten hauska kirja! ... Mikä nimikän lienee?
Karoliina (kurottaa kirjan hänellen). Sitä kirjaa pitäisi joka nuoren-miehen lukeman.
Luuttnantti (ottaa kirjan). Vai niin!
Karoliina. On mar nuori-mies parkanen sentään oikein surkuteltava.
Luutnantti. Ehkä nainutta tulisi monasti enemmän surkutella?
Karoliina. Sitten ei hän suinkan ole osannut valita.
Luutnantti. Kukas meitä siihen opettaisi?
Karoliina (suuttuneena, kuin ei Luutnantti ymmärtänyt häntä). Kuinka linnustaminen luonnisti?
Luutnantti. Hyvin ... Minä ammuin yhden teeren kaksi suorsaa.
Karoliina. Tunnoton!
Luutnantti. Kuinka niin?
Karoliina. Ehkä teerellä oli poikia, jotka nyt jäivät orvoiksi ja turvattomiksi, ja suorsat taisivat olla rakas parikunta ... Armoton!
Luutnantti. Ei sotamiehen surkutella auta.
Karoliina. Mutta pitäis hänelläkin sentään sydän oleman.
Luutnantti. Kukas kieltää minulla sydämmen olevan?
Karoliina. Ette kumminkan rakkautta tunne.
Luutnantti. Ei ole kuukaan vielä sydäntäni rakkauteen liikuttanukkaan.
Karoliina. Eikö!? ... En mar minä sitä suinkan olisi uskonut!
Luutnantti. Ei kumminkan sanottavasti.
Karoliina (sivullapäin). Erinomasen selkiöitä todistuksia hän näyttää tahtovankin.
Luutnantti. En tahdo hyvin kuulla! korvani ovat pakahduksissa pyssyjen ja kanuunoiden paukkinoista.
Karoliina. Jättäkää nyt nuo kauhiat ampumisen ja sodan toimet siksi pitkää ikää, ja pysykää hiljasudessa paikollanne ... Älkää turhaa kunnia takaa ajako, ja jos halunne teitä siihen vaateiskin, niin älkää kutenkan seurakko sitä. Yhdistäkää ittenne rakkaaseen kumppaniin, jonka ulkonaiset ja sisälliset lahjat kiinittäisivät Teitä häneen, ja vierottaisi Teitä semmosista vehkeistä.