57
[s. 57] — Meidän on siis ensin eksyttävä, sanoi Luru.
— Niin on, mutta miten me eksymme? sanoi isä Kiljunen.
— Koetetaan, sanoi äiti.
He menivät kotoaan pois, mutta tulivat he minne tahansa, aina he tiesivät, missä kotinsa oli.
— Se on ihan kummallista, ettei ihminen koskaan eksy silloin, kun hän tahtoisi sen tehdä, sanoi isä Kiljunen. — Viisainta on, kun menemme metsään.
Ja koko perhe alkoi vaeltaa metsään.
— Kyllä tämä on ihan toivotonta, sanoi äiti, — Me emme mitenkään voi eksyä!
Ja he astelivat metsässä ristiin rastiin. Plättä oli pieni ja pojat saivat häntä vuorotellen kantaa. Kun metsässä oli paljon marjoja, poimivat he niitä.
Tuli päivällisen aika.
— Ei tästä tule yhtään mitään, sanoi isä Kiljunen. — Me emme eksy. Parasta on, kun menemme kotia.
— Nälkähän täällä tulee, sanoi Mökö. Koetetaan taitoamme vasta silloin, kun todella joudumme eksyksiin.
— Mutta kun heidän piti lähteä kotiaan, niin eivät he enää todellakaan tienneet, missäpäin se oli.
— Siitä me pian saamme selvän, sanoi isä. — Se on etelän puolella. Ja kun kotipihalla seison, niin on etelä aina rakennuksen takana.
Mutta kun täällä ei ollut taloa, niin eivät he tienneet, missä etelä on.
