67
[s. 67] Kun toisen kylän asukkaat kuulivat, mistä oli kysymys, niin tietysti he sulasta rakkaudesta ryhtyivät auttamaan. Kiviä kuljetettiin pois oikein suurella joukolla ja hevosvoimalla. Ja sitten taas porattiin reikiä, täytettiin ne dynamiitilla ja paukutettiin.
Muuan insinööri matkusti junassa ja sattui näkemään, että kiviä tällä tavoin lenteli ilmaan. Hän jätti junan ja tuli katsomaan, mitä oli tekeillä. Kun hän näki, missä toimissa kaikki olivat, ryhtyi hän töitä johtamaan, ja nyt ne vasta sujuivatkin oikein tulista vauhtia, sillä insinööri on aina insinööri.
Kun tätä tavatonta puuhaa katseli, niin olisi jokainen luullut, että täällä oli suuri vuorikaivos. Mutta eihän se mikään vuorikaivos ollut, ei ollenkaan, kaikki etsivät ainoastaan Lurua.
Oli jo syntynyt niin syvä kuoppa kallioon, että kiviä täytyi hinata ylös köysillä ja nostokoneilla. Mutta ei kukaan väsynyt, vaan kaikki tekivät aivan taukoamatta työtä. Eiväthän kaikki enää muistaneet, minkä tähden tässä puuhattiin tällä tavoin; pääasia oli, että jokainen ponnisti oikein voimainsa takaa.
Mutta jo tuli Lurun ikävä omaisiaan ja hän päätti rohkaista mielensä ja läksi soutamaan kotiaan kohden.
Tällä välin oli insinööri kysynyt isä Kiljuselta, mitä hän oikeastaan vuoresta etsi. Tietysti isä vastasi, että Lurua hän etsi, Lurua, poikaansa, joka oli pudonnut kuoppaan.
