63
[s. 63] Luru oli laihin, hänen ei ollut vielä nälkä, ja hän jäi sen vuoksi kuopalleen, ja Pulla, joka oli tottunut syömään milloin tahansa, jäi hänen seurakseen.
Juuri tämä Lurun kuopalle-jääminen sai aikaan kaiken sen ihmeellisen, mikä tämän jälkeen tapahtui. Ja ihmeellistä se todellakin oli, niin ihmeellistä, ettei sitä kukaan uskoisi, ellei se olisi kirjassa.
Jonkun aikaa toisten lähdettyä teki Lurun mieli mennä uimaan. Hän koetti houkutella Pullaa mukaansa, mutta tämä oli nähnyt peltomyyrän ja ajoi sitä takaa eikä sen vuoksi halunnut lähteä pois. Luru heitti lapionsa kuoppaan ja meni yksinään.
Kun toiset palasivat syömästä kaivamaan, niin he heti kaipasivat Lurua, sillä Kiljuset rakastivat hyvin paljon toisiaan ja tahtoivat aina olla mahdollisimman paljon yhdessä. He kysyivät Pullalta. Aivan kuin tämä olisi osannut siihen vastata! Pullalla oli aivan omat ajatuksensa. Se oli nähnyt peltomyyrän menevän poikien kuoppaan ja seisoi nyt sen reunalla surkeasti vinkuen. Se olisi näet tahtonut mennä kuoppaan kaivamaan, mutta ei uskaltanut siihen hypätä. Kiljuset katsoivat kuoppaan, siellä ei ollut mitään muuta näkyvissä kuin Lurun lapio. Hyvänen aika sentään sitä huutoa, jonka äiti Kiljunen päästi, kun näki lapion.
— Luru on pudonnut kuoppaan ja hautaantunut hiekan sisään! sanoi hän. Tämä oli ensi kerta, jolloin Kiljusille tapahtui jo-
