37
[s. 37] hän ajan päästä tulikin kyläläisten riemuksi rantaan.
Moni jo ajatteli, pääseekö Kiljusen herrasväki laisinkaan sen pitemmälle.
Juuri kun taas piti lähdettämän rannasta, huomasi isä Kiljunen, että heillä ei ollutkaan riippakiviä veneessään, sillä he aikoivat onkia erään saaren lähellä. Kyläläiset kantoivat kaksi hyvin suurta kiveä veneeseen, ja sitten sitä taas lähdettiin. Pojilta otettiin perämela pois, ja isä Kiljunen alkoi yksinään soutaa. Siten päästiin yhä etäämmälle rannasta.
Kun oli tultu tuon saaren lähelle, alkoivat Kiljuset valmistautua onkimaan.
Olipa siinä huutoa ja melua, kun kukin etsi onkivehkeitään. Ja kun kalat pelkäävät ääntä, niin eivät Kiljuset varmaankaan olisi saaneet siellä ainoatakaan kalaa.
Mutta eivät he päässeet edes koettamaankaan onkia, kun heille tuli este. Ja syy oli seuraava. Sillä aikaa kun isä Kiljunen sitoi toisen suuren kiven nuoraan kiinni ja laski sen veteen riipaksi, jotta vene pysyisi heidän onkiessaan samalla paikalla, arvelivat Mökö ja Luru, että veneeseen oli saatava vettä, jotta ne kalat, jotka he aikoivat saada, pysyisivät kauemmin elossa.
Isän ja äidin huomaamatta he ottivat veneen tapin pois, ja Luru pisti sen huomaamattaan taskuunsa.
Pojat katselivat iloissaan, miten vesi pulppusi avoimesta tapinreijästä sisään.
