[s. 49] tunnusti rikoksensa, joka oli hevosvarkaus, ja täten 'hädässä laulettuaan’, kuten he sanovat, hänet tuomittiin ensin paikalla saamaan kaksisataa raipaniskua ja sitte kuudeksi vuodeksi kaleereihin. Ja kun nyt hänet noin allapäin ja pahoilla mielin näette, johtuu se siitä, että toiset pitävät häntä kurjana raukkana, jolla ei ollut rohkeutta kärsiä ja kieltää, niinkuin muka olisi helpompi sanoa 'ei' kuin 'kyllä’, ja että kelmille on parempi itse määrätä kohtalonsa kuin kuulla se vierasten miesten suusta. Omasta puolestani ajattelen, etteivät he siinä kuitenkaan ole niin vallan väärässä.» — »Sitä mieltä minäkin olen», sanoi don Quijote, ja kääntyen kolmannen vangin puoleen kysyi hän tältä hänen rikostaan. Mies vastasi huolettomasti: »Sain kaleeria viideksi vuodeksi, koskei minulla ollut kymmentä tukaattia.» — »Oh, annanpa teille kaksikymmentä, jos sillä voin pelastaa teidät pulastanne», lausui don Quijote. — »Totta vie, se on vähän liian myöhäistä», vastasi vanki; »te tarjoatte minulle sinappia, kun olen jo lopettanut ateriani. Jos minulla ennemmin olisi ollut nuo tarjoamanne kaksikymmentä kultalintua, olisin niillä voinut rasvata pöytäkirjurin kynän ja kirkastaa yleisen syyttäjän järjen, niin että nyt kävelisin Toledon katuja pitkin enkä kulkisi kuin mikäkin koira näissä kahleissa. Mutta kärsivällisyyttä vain, kullakin asialla on aikansa.» Don Quijote puhutteli vielä neljättä vankia, joka oli harmaapäinen vanhus, valkea parta aina ryntäille asti ulottuen. Tämä pillahti itkemään kun häneltä rikostaan kysyttiin, eikä vastannut sanaakaan. Sen sijaan esiytyi ensimmäinen vanki jälleen selittäjänä. »Tämä kunnianarvoisa halliparta», sanoi hän, »menee kuninkaan meriväkeen neljäksi vuodeksi, sittekun juhlasaatossa ja korupuvussa ensin kulki kaupungin halki.» — »Se kai merkinnee», arveli Sancho, »että hänet tuomion jälkeen vietiin kaakinpuuhun piestäväksi.» — »Aivan niin, ja rangaistuksensa sai hän siitä syystä, että harjotti noituutta ja
|
Taruaarre II. — 4 |
49 |
