[s. 47] nauhassa pitkällä köydellä, joka kulki kaikkien kaulojen ympäri, sekä käsiraudoilla kalvosimissaan. Mukana seurasi kaksi ratsastajaa ja kaksi jalkamiestä, edelliset varustetut olkatussareilla, jälkimmäiset miekalla; sitäpaitsi oli kullakin heittokeihäs tai biskaijalainen peitsi. Nähdessään tämän surullisen saattueen Sancho sanoi: »Nuo ovat pakko-orjia, jotka ovat matkalla kuninkaan kaleereihin!» — »Mitä!» huudahti don Quijote; »pakko-orjiako? Onko mahdollista, että kuningas harjottaa väkivaltaa alamaisiaan kohtaan?» — »Niin en sanonut», vastasi Sancho, »sanonhan vain, että nuo ovat rikostensa takia tuomitut palvelemaan kuninkaan kaleereissa.» — »Oli miten oli», sanoi don Quijote, »nämä miehet kärsivät väkivaltaa eivätkä kulje omasta vapaasta tahdostaan.» — »Sitähän minä juuri tarkotinkin», sanoi Sancho. — »Jos niin on laita», virkkoi ritari, »niin näen nyt itselleni tarjoutuvan mieluisan tilaisuuden estää hirmutekoja ja auttaa ja tukea sorrettuja.» — »Mutta ajatelkaahan toki, hyvä herra», huudahti Sancho, »ettei kuningas eikä korkea oikeus harjota mitään hirmuvaltaa näitä roistoja vastaan, vaan on tuominnut heidät ansioittensa mukaan!»
Tällä välin oli joukkue tullut lähemmäksi, jolloin don Quijote kohteliaasti pyysi vartijoita selittämään minkä vuoksi noita ihmisparkoja kuletettiin tuolla tapaa. »Hyvä herra», vastasi toinen ratsastajista, »ne ovat pakko-orjia, jotka ovat matkalla kuninkaan kaleereihin; muuta en tiedä, enkä luule teidänkään tarvitsevan tietää sen enempää »Teidän velvollisuutenne kuitenkin on», sanoi don Quijote, »sallia minun kysyä kultakin heistä erikseen, mikä heidän onnettomuuteensa on syynä.» Hän lausui tämän niin ystävällisesti, että toinenkin ratsastajista katsoi kohteliaisuuden vaativan vastaamaan: »Meillä on kyllä mukanamme pöytäkirja näiden ihmiskurjien rikoksista, mutta meillä ei nyt kuitenkaan ole aikaa ruveta sitä lukemaan eikä meidän muutenkaan maksa vaivaa ruveta aukomaan laukkujamme. Te, herrani, voitte kyllä
47
