[s. 46] ottaa voitetun ratsun rehellisenä sotasaaliina. Siispä, Sanchoseni, jätä rauhaan tuo hevonen tahi aasi, kummaksiko sitä kutsua tahdot; ken sen kadotti, tulee varmaan noutamaan sen, sittekun olemme edenneet kyllin kauvaksi tästä paikasta.» — »Hitto vie!» manasi Sancho, »tekisipä kovin mieleni ottaa tuo elukka, tai ainakin vaihtaa se omaani, joka ei minusta näytä yhtä hyvältä. Puukot ja pistimet, herra ritari, minusta tuntuvat teidän ritarilakinne liian ahdasmielisiltä, jos ne eivät salli vaihtaa aasia toiseen! Ainakin tahtoisin tietää onko lupa vaihtaa edes satuloita?» — »Siitä en tosin ole oikein selvillä», vastasi don Quijote, »mutta kunnes saan siitä parempaa varmuutta sallin sinun ottaa satulan, jos nimittäin olet sen tarpeessa.» — »Tarvitsen sitä yhtä kipeästi kuin omaa itseäni», sanoi Sancho ja kävi riisumaan satulaa parturin aasin selästä, pannen sijaan oman satulansa.
Kun tämä oli tehty, istuivat he murkinoimaan lopun eväistään; ja valitsematta erityisesti matkan suuntaa (mikä olisikin ollut vastoin vaeltavien ritarien tapoja) antoivat he Rosinanten, jota aasi seurasi kuin parasta ystäväänsä, kulkea minnepäin halusi. Täten he saapuivat huomaamattaan valtamaantielle, jota alkoivat umpimähkään seurata.
Kun don Quijote viimein kohotti katseensa maasta, huomasi hän tusinan verran miehiä lähestyvän, jotka näyttivät olevan sidotut toisiinsa kuin helmet rukous-
46
