[s. 40] öin ja päivin, kesin ja talvin, jalkaisin ja ratsain, ollen milloin nälkään tai janoon, milloin kylmään tai helteeseen nääntymäisillään, ja alati alttiina kaikenlaisille vaaroille ja vastoinkäymisille mitä maailmassa vain on tarjona.» — »Lorujanne ritareista, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä, en tahdo kuulla», äyskäsi isäntä; »maksakaa vain paikalla kaikki mitä olette minulle velkaa ja heittäkää perättömät pakinat sikseen! Min’en anna omaani koskaan ilmaiseksi.» — »Te olette kehno ja ilkeä isäntä», tiuskasi don Quijote, ja tarttuen pertuskaansa nelisti hän täyttä ravia ulos portista ilman että kenkään ennätti sitä estää; pulasta kerran selviydyttyään hän ratsasti jonkun aikaa eteenpäin katsahtamatta taakseen, joutuiko asemiehensä hänen mukanaan. Tällä välin isäntä, joka näki turhaksi periä maksua don Quijotelta, oli kääntynyt laskuineen Sanchon kimppuun. Mutta tämä vannoi kautta kaikkien pyhien, ettei hän aikonut maksaa enempää kuin isäntänsäkään; hän oli vaeltavan ritarin asemies ja vaati itselleen samoja etuja kuin tämäkin. Isäntä joutui vihan vimmaan ja uhkasi, jollei Sancho maksaisi, itse antaa hänelle omilla käsillään sellaisen maksun, että hän sen vielä kauvan muistaisi. Sancho puolestaan vannoi uudelleen kahta karkeammin, ettei hän vaeltavan ritariston lakien mukaan, joita hän isäntänsä palvelijana oli velvollinen seuraamaan, maksaisi penniäkään vaikka häneltä nahka nylettäisiin, jottei vastaisuudessa vaeltavien ritarien asemiehet saisi syyttää häntä niin mainion lain rikkomisesta.
Sancho-poloisen onnettomuudeksi oli majatalossa samaan aikaan muutamia Segovian verankutojia ja Cordovan kangaskauppiaita, kaikki hyviä tovereja ja hilpeitä veikkoja. Yhteisen ajatuksen elähyttäminä nämä astuivat Sanchon luokse ja vetivät hänet alas aasin selästä. Pari heistä meni sisältä noutamaan vankan peitteen, jonka keskelle Sancho-parka pantiin. Neljä väkevintä miestä tarttui peitteen nurkkiin, ja niin alettiin Sanchoa hei-
40
