[s. 27] on rehellisessä kamppauksessa valloitettua, samalla kun teemme Jumalalle otollisen palveluksen hävittämällä maan päältä mokoman roistojoukon.» — »Mitkä ovat jättiläisiä?» ihmetteli Sancho Pansa. »Nuo jotka tuolla näet, varustetut kauheilla käsivarsilla, jotka muutamilla saattavat olla kaksi peninkulmaa pitkät.» — »Varokaa itseänne, herra», vastasi Sancho, »ne mitä tuolla näette eivät ole mitään jättiläisiä vaan tuulimyllyjä, ja käsivarsiksi luulemanne ulottimet ovat vain niiden siipiä, jotka hyvällä tuulella pyörittävät kiviä.» — »Näyttää kyllä siltä», virkkoi don Quijote, »ettet ole perehtynyt ritarisasioihin. Ne ovat jättiläisiä, ja jos sinua pelottaa, niin pysähdy tähän ja lue rukouksiasi; minä sitävastoin tahdon mennä taistelemaan heidän kanssaan, vaikka kamppaus onkin kovin epätasainen.»
Näin sanoen hän kannusti Rosinanteaan eteenpäin, ja vaikka Sancho kaikkien pimeyden henkien nimessä vannoi että ilmiöt todella olivat tuulimyllyjä eikä jättiläisiä, näyttivät ne sankarimme silmissä yhä enemmän jättiläisiltä, mitä lähemmäksi hän niitä tuli. »Elkää paetko, te pelkurit!» huusi hän täyttä kurkkua; »te kehnot ja ilkeät olennot, elkää paetko! Tässä tulee yksinäinen ritari, joka uskaltaa taistella kanssanne.» Tuulenväre nousi samalla ja pani isot myllynsiivet pyörimään. »Vaikka panisitte vielä useampia käsivarsia liikkeelle kuin Briareios-jättiläinen», huusi ritari yhä kovemmalla äänellä, »niin saatte julkeutenne heti maksaa hengellänne.» Uskoen sydämmensä suojelijattarensa Dulcinean huomaan ja pyytäen tätä auttamaan häntä tässä suuressa vaarassa, puristaen kilpeään rintaansa vasten ja keihäs tanassa syöksyi hän minkä Rosinanten kavioista lähti lähintä tuulimyllyä vastaan. Mutta hänen tähdätessään keihästään sen siipeä vastaan, antoi tämä sellaisen täräyksen, että peitsi meni säpäleiksi ja ratsu ja ratsastaja kohosivat siiven mukana ilmaan ja vyöryivät sitte vähissä hengin kummun kuvetta alaspäin.
27
