[s. 23] tämän harvinaisen tapauksen laitaa. Vihdoin etsimiseen kyllästyneenä hän kysyi emännöitsijältä, millä taholla kirjastohuone oikeastaan sijaitsi. »Mikä huone, herra?» kysähti emännöitsijä, joka oli saanut hyviä neuvoja, »ja mitä te oikeastaan haette sieltä, missä mitään ei ole? Ei ole enää kirjastohuonetta eikä kirjoja koko tässä talossa; paholainen tuli tänne maatessanne ja vei kaikki mukanaan?» — »Se ei ollut mikään paholainen», virkko siihen veljentytär, »vaan muuan loitsija, joka yöllä heti lähtönne jälkeen tuli tänne pilvessä ja louhikäärmeellä ratsastaen ja astui kirjastohuoneeseenne ties mitä tietä; mutta hetken kuluttua se nousi ilmaan katon kautta, jättäen koko talon savua täyteen. Ja kun viimein rohkenimme mennä hävitystä katsomaan, emme enää nähneet koko huonetta eikä kirjoja, emme edes vähintäkään merkkiä siitä missä ne ennen olivat sijainneet. Sen vain muistan, ja emännöitsijäkin sen kai muistaa, että tuo ilkeä äijä poislähtiessään huusi kovalla äänellä tehneensä hävitystyönsä salaisesta vihasta kirjojen omistajaa kohtaan. Hän sanoi nimekseen Munjaton.» — »Sano Freston eläkä Munjaton», tiuskasi don Quijote. »En muista, oliko nimi Freton tai Friton», vastasi veljentytär, »mutta sen muistan hyvin, että se päättyi tavulla ’ton’.» — »Totta kyllä on», lausui don Quijote, »että hän on viisas loitsija ja minun katkera vihamieheni, joka kantaa ainaista kaunaa minua kohtaan, koska taitonsa on sanonut hänelle minun kerran joutuvan kaksintaisteluun erään nuoren ritarin kanssa, jota hän rakastaa ja suojelee; hän tietää että minä kaikesta hänen taidostaan huolimatta pääsen voitolle ja sen vuoksi hän kaikilla tavoin koettaa vahingoittaa minua. Mutta tietköön hän pettyvänsä ja ettei hän voi muuttaa toiseksi sitä, mikä taivaassa kerran on päätetty.»
Veljentytär iloitsi yhdessä kirkkoherran ja parturin kanssa suuresti kepposensa onnistumisesta; mutta don Quijoten ajatukset olivat kaukana siitä että heittäisi ritari-
23
