[s. 175] vuoksi hän sanoi joutuneensa kaupassa tappiolle ja vaati joka iskulta puoli realia neljänneksen sijaan. »Jatka vain, rakas Sancho, eläkä aristele», sanoi don Quijote; »minä kyllä mielelläni korotan maksun kaksinkertaiseksi.» — »Olkoon menneeksi», vastasi Sancho, »satakoon sitte iskuja kuin rakeita.» Mutta tuo veitikka ei enää pannutkaan selkäänsä patukalle alttiiksi, vaan alkoi vimmatusti pieksää lähellä olevia puita, aina väliin ehkäisten ja huokaisten, niinkuin muka olisi tuntenut joka lyönnin omaa nahkaansa kirveltävän. Don Quijotea tämä into kovin liikutti, ja peläten että Sancho varomattomuudellaan tekisi lopun itsestään ennen aikojaan ja siten estäisi hänen hartainta toivettaan toteutumasta, sanoi hän: »Pidätä, ystäväni, pidätä kalliin henkesi nimessä; tämä keino tuntuu minusta liian rajulta; sinun täytyy levätä välillä, eihän Roomaakaan yhdessä päivässä rakennettu. Enemmän kuin tuhannen iskua olen jo saanut lasketuksi; anna sen riittää täksi kerraksi, sillä sanotaanhan, että aasi kyllä sietää kelpo kuorman, vaan ei liikaa kuormaa.» — »Ei, herra, elköön minusta milloinkaan sanottako, että etukäteen olen ottanut maksun ja sitte heittänyt työn puolitiehen. Väistykääs vähän syrjään, että saan antaa tuhatkunnan lisää; parilla semmoisella erällä tulee koko määrä täyteen, jopa vähän ylitsekin.» — »Koska olet niin innoissasi», sanoi don Quijote, »niin jatka vain kernaasti minun puolestani; minä menen syrjään.»
Sancho kävi uudelleen työhönsä niin rohkein mielin, että oli pian riistänyt kaarnan kaikista ympärillään olevista puista; sitte näytti hän saaneen yhä uutta intoa ja kiljasi julmalla äänellä, samalla iskien hirveästi muuatta viatonta pyökkipuuta: »Kurja veresi vuotakoon!» Tämän raivoisan huudon kuullessaan don Quijote juoksi hätään, sai kiini patukasta ja sanoi Sancholle: »Elköön taivas sinun milloinkaan salliko uhrata henkeäsi minun edestäni, sillä sitä tarvitsee poloinen perheesi toimeentullakseen. Dulcinea saa varrota sopivampaa tilaisuutta, ja minä puo-
175
