Sivu:Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet, 1905.djvu/191

Tämä sivu on oikoluettu

[s. 171]

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Yöllinen seikkailu, josta Sancho saa paljon tuntuvamman osan kuin Don Quijote.

Yö oli jotenkin pimeä, vaikka kuu kumottikin taivaalla, sillä sankariemme yösijakseen valitsema paikka oli keskellä synkkää metsää, minne valoa ei päässyt vähintäkään. Don Quijote maksoi luonnolle niukan veron makaamalla vain ensi heräämään asti; sitte hän kavahti seisaalleen ja tapasi Sanchon sikeässä unessa. Sillä Sanchon tapa oli nukkua raskaasti kuin tukki illasta aamuun saakka, kuten hänen hyvä terveytensä ja tällä erää varsinkin hänen lievät murheensa vaativat; don Quijoten murheet sitävastoin pitivät häntä alati valveilla. Hän nyt herätti Sanchonkin sanoen hänelle:

»Minua todella ihmetyttää sinun perin huoleton luonteesi, Sancho. Luulenpa tosiaan että olet luotu kivestä tai metallista, jolta tykkänään puuttuu tunne- ja liikuntokykyä. Minä valvon sinun nukkuissasi, itken sinun lauluissasi; minä kidutan itseäni ja paastoan, sill’ aikaa kun sinä laiskottelet ja röhkit pelkästä kylläisyydestä. Hyvän palvelijan tehtäviin kuuluu ottaa osaa herrainsa taakkaan ja tuntea heidän tuskiaan, ainakin niin paljon kuin säädyllisyys vaatii. Katsohan miten yö on tyyni ja kuinka yksinäisiä me täällä olemme; jo sen pitäisi kehottaa meitä valvomaan hetken kesken makaamistamme. Niin totta kuin elät, nouse pystyyn, mene hiukan syrjään täältä ja anna hilpeällä mielellä ja kiitollisella sydämmellä itsellesi edes nelisen tai viitisen sataa iskua siitä luvusta, minkä on määrä lunastaa Dulcinea hänen lumouksestaan; tätä sinulta hyvällä pyydän, sillä käsikähmään en kanssasi alennu. Kun olet lopettanut työsi, vietämme lopun yötä laulamalla, sinä uskollisuudestasi ja uljaudestasi, minä erostani lempeni esineestä; tällä tavoin me jo alamme sitä paimenelämää, jota kotikylässämme tulemme viettämään.»


171