Näiden levottomain ajatusten kiusaamana seikkailijamme viimein päätti laihan ateriansa; ja nousten äkkiä pöydästä vei hän isännän talliin, jonka oven huolellisesti sulki. Sitte lankesi hän polvilleen isännän eteen ja lausui tälle hartaalla äänellä: »En nouse koskaan tästä, korkea-arvoinen ritari, jollei teidän armonne suo minulle muuatta lahjaa, jota teiltä pyydän ja joka yhtä hyvin on teidän omaksi kunniaksenne kuin koko maailman eduksi.» Näin puhuteltuna isäntä katseli ihmeissään jalkainsa juuressa anovata ja kuunteli hänen eriskummallista puhettaan, osaamatta mitään tehdä tai sanoa. Viimein hän pyysi ritaria nousemaan pystyyn, mutta tämä vain pysyi itsepäisenä, kunnes isäntä viimein myönsi ennakolta hänelle pyytämänsä asian. »Vähempää en odottanutkaan teidän hienotunteisuudeltanne», vastasi siihen don Quijote. »Lahja, jota teiltä pyydän ja johon niin kohteliaasti suostuitte, käsittää sen, että huomenna päivän koittaissa suvaitsette lyödä minut ritariksi ja että tämän yön sallitte minun tehdä asepalvelusta linnanne kappelissa valmistuakseni siten tuohon ylevään arvoon, jota palavasti haluan ja joka minut saattaa tilaisuuteen etsimään seikkailuja halki avaran maailman, antamaan apuani sorretuille ja rankaisemaan ilkivaltaisia tyranneja vaeltavan ritariston lakien mukaan, johon pidän kunnianani kuulua.»
Isäntä, joka kuten sanottu oli aika koiranleuka ja oli jo heti alusta epäillyt ritarin pään olevan vähän sekasin, arvasi tämän viime sanat kuullessaan olleensa aivan oikeassa hänen suhteensa; ja saadakseen itselleen kylläksi naurun aihetta hän päätti antaa vieraan pitää päänsä. Hän sanoi hyvin arvaavansa don Quijoten tehtävän, jota parempaa tämä ei olisikaan voinut valita, ja ettei mikään ollut tärkeämpää arvokkaille ritarismiehille
10
