[s. 139] niin sääli edes tätä ritariparkaa, joka nääntyy ikävästä, tätä hyvää isäntääsi, joka sinua niin hellästi rakastaa ja on kuolla kärsimättömyydestä odotellessaan vastaustasi.»
»Totta tosiaan», sanoi herttua Sancholle, »nyt menette jo liian pitkälle, ystäväiseni. Teidän on suostuttava, tai sitte sanottava jäähyväiset unelmillenne maaherrakunnasta. Olisi todella omituista jos antaisin saarelaiseni julman ja tunnottoman kuvernöörin hallittavaksi, jonka mieltä ei hätäytyneiden naisten kyyneleet eivätkä viisaitten tietäjien neuvot voi taivuttaa. Vielä kerran sanon, että jollette ruoski tai ruoskita itseänne, niin ette pääse kuvernööriksi.» — »Armollinen herra», rukoili Sancho, »ettekö edes voisi myöntää minulle paria päivää ajatusaikaa?» — »Ei lainkaan», sanoi Merlin, »tämä asia on nyt heti paikalla ratkaistava, muuten pysyy Dulcinea talonpoikaistyttönä odotellen siksi kun määrätty luku iskuja on suoritettu.» — »Hei, rohkeutta vain, Sancho poikaseni», sanoi herttuatar; »teidän on paremmin osotettava kiitollisuutta herraanne kohtaan, jonka leipää olette syönyt ja jota me kaikki kunnioitamme hänen hyvien ominaisuuksiensa ja suurten urhotekojensa vuoksi. Mokomia vaivaisia iskuja pitää halveksia, ne ovat vain paholaisen asettamia loukkauskiviä, jotka on voitettava. Pelkoa tuntevat vain raukat, mutta urhea mies ei pidä mitään vaikeana.»
Kun tietäjä Merlin vielä uudelleen koki taivuttaa Sanchoa määrättyyn tehtävään, selittäen sen olevan terveellisen sekä sielulle että ruumiille — sielulle sen vuoksi, että siten hän sai suorittaa armeliaisuudentyön, ja ruumiille, syystä että Sancho oli liian verevä ja lihava ja tarvitsi siis hiukan suoneniskua — vastasi aseenkantaja viimein: »Ah, eipä tule lääkäreistä maailmassa puutetta, kun noidatkin rupeavat lääkäreiksi! Mutta kun kaikki jankuttavat yhtä ja samaa, vaikka minä puolestani en näe siitä mitään hyötyä lähtevän, niin suostun antamaan itselleni nuo kolmetuhatta kolmesataa iskua, kuitenkin
139
