[s. 134] kuin monia ratsastajaparvia olisi ollut tulossa metsän halki. Tämä valaistus ja melu näytti säikähyttävän kaikkia. Herttua ja herttuatarkin näyttivät hyvin hämmästyneiltä, ja don Quijote se vasta levitti silmänsä ammolleen. Sancho oli yhtenä pelonvärinänä, eivätkä nekään, jotka vehkeestä tiesivät, voineet peittää hämiään.
Tämä meteli sitte äkkiä lakkasi, ja muuan paholaiseksi puettu airut ratsasti esiin muun joukon edellä törähyttäen torveensa selkäpiitä karmivalla tavalla. »Hei, airut», huusi herttua, »ken olette ja mitä tahdotte, ja mitä joukkueita sieltä metsästä tulee?» — »Olen paholainen», vastasi airut kammottavalla äänellä, »ja etsin ritari don Quijote de la Manchaa; joukot takanani ovat kuusi parvea loitsijoita, jotka kulottavat mukanaan Toboson ihanaa Dulcineaa juhlavaunuilla. Häntä seuraa kuuluisa tietäjä Merlin, joka tahtoo ilmaista ritarille keinoja vangitun neidon lumouksesta vapauttamiseksi.» — »Jos olette paholainen kuten sanotte», sanoi herttua, »niin pitäisi teidän tuntea ritari, sillä hän seisoo edessänne.» — »No kautta taivaan ja sieluni autuuden, sitä en ollenkaan ole huomannut», vastasi paholainen, »sillä päässäni pyörii niin monenkaltaisia asioita, että unohdin niistä tärkeimmän.» — »Hei, totta tosiaan!» huudahti Sancho, »tuo paholainen näyttää olevan kelpo mies ja hyvä kristitty, sillä jollei hän uskoisi mitään, ei hän olisi vannonut sillä tapaa; kunnon ihmisiä löytyvän näyttää siis kaikkialla, yksinpä manalassakin.» Samassa kääntyi paholainen, yhä nousematta ratsultaan, don Quijoten puoleen ja sanoi, tätä jäykästi tähystäen: »Minut on vastaasi, oi Surullisen hahmon ritari, lähettänyt suuri tietäjä Merlin sillä viestillä, että odottaisit tässä paikassa kunnes hän tuo silmiesi eteen Toboson Dulcinean, jonka vapauttamiseksi lumouksesta hän tietää keinoja. Tämä on lähettilästoimeni tarkotus, ja sen suoritettuani minä nyt lähden takasin, sillä minulla ei ole aikaa viipyä. Olkoot minun kaltaiseni henget aina seuranasi, mutta hyvät enkelit
134
