[s. 128] taneet jonkun Lancelotin hevosta; ja päälle päätteeksi sanoi hän minua vanhaksi.» — »Siinä erehdytte», sanoi herttuatar Sanchoon kääntyen; »donna Rodrigues on vielä vallan nuori, mutta hän käyttää nauhamyssyä leskisäätynsä ja korkean arvonsa merkiksi.» — »Enpä ikinä olisi astunut eteenne», puolusteli Sancho itseään, »jos tällä olisin tahtonut pahottaa mieltänne; mutta minä rakastan niin suuresti aasiparkaani, jonka kanssa olen jakanut niin hyvät kuin pahatkin päivät, etten luullut voivani uskoa sitä armeliaamman olennon huostaan kuin tämän arvon rouvan.» — »Sancho», torui don Quijote, katsellen tuikeasti aseenkantajaansa, »silläkö tapaa luulet sopivaksi lasketella sanojasi täällä?» — »Armollinen herra», vastasi Sancho, »jokainen valittaa hätäänsä silloin kuin se kiristää; minä muistelin harmoani ja silloin siitä puhelin; jos olisin sen tallissa muistanut, olisinpa puhunut tallissa.» — »Sancho on oikeassa», sanoi herttua, »enkä katso olevan aihetta häntä moittia; mutta elköön hän huolehtiko aasistaan, sillä sitä hoidetaan yhtä hyvin kuin häntä itseänsäkin.»
Tämän lunastuksen jälkeen, joka suuresti huvitti kaikkia muita kuin don Quijotea, seurue astui sisälle linnaan, missä sankarimme saatettiin isoon saliin, joka oli juhlallisesti koristettu kullan- ja hopeankarvaisilla kankailla ja jossa kuusi nuorta neitosta riisui häneltä varukset, tarkoin noudattaen isäntäväkensä ohjeita. Sittekun häneltä varukset oli riisuttu, seisoi don Quijote keskellä salia ahtaisiin polvikousuihin ja hirvennahkakylteriin puettuna, niin hullunkurisen näköisenä laihoine ja kankeine vartaloineen, ulospistävine poskipäineen ja terävine, pitkine leukoineen, että neitoset olisivat purskahtaneet isoon nauruun, jollei herttuan läsnäolo olisi heitä pidättänyt. Don Quijote pyysi saada vaihtaa pukuaan aseenkantajansa avulla, ja opastettiin sitävarten vielä muhkeampaan huoneeseen, missä pukeutui juhlatamineisiin. Hän ripusti kelpo miekkansa kupeelleen, heitti portilla saamansa purppura-
128
