[s. 127] tuksesta vallan suunniltaan. Tämä oli ensi kerta, jolloin hän todellakin varmasti piti itseään vaeltavana ritarina, koska näki itseään niin kuninkaallisesti kohdeltavan kuin kirjoissansa oli lukenut.
Sanchokin astui satulasta ja seurasi aivan herttuattaren kantapäillä linnaan; mutta huolehtien harmonsa kohtalosta kääntyi hän erään arvokkaan näköisen, vanhanpuoleisen hovinaisen puoleen, joka kuului herttuattaren seurueeseen, ja kuiskutti tälle: »Rouva Gonzales vai mikä teidän nimenne onkaan?» — »Nimeni on donna Rodrigues de Grijalva», vastasi puhuteltu; »mitä haluatte, ystäväiseni?» — »Käykääpäs, olkaa niin kiltti, linnanportille, missä löydätte aasin, joka on minun harmoni; tehkää minulle mieliksi ja viekää se talliin, sillä elukkaparka on pelko eikä tohdi olla yksinään.» — »Jollei herra ole palvelijaansa parempi, niin olemmepa koko kuoppaan pudonneet», sanoi hämmästynyt kamarirouva. »Menkää, ystäväiseni, menkää muualta etsimään hovinaisia, jotka tahtovat hoidella aasianne, sillä täällä emme ole tottuneet sellaiseen.» — »Oh hoh!» huudahti Sancho, »tepä vasta olette hemmoteltu! Niinkuin en olisi kuullut herraltani, joka on koko mestari tuntemaan kaiken maailman ritaritarinoita, että kun Lancelot palasi Britanniasta, palvelivat prinsessat häntä, ja hovineidit, teitä paljon nuoremmat, hoitelivat hänen hevostaan; ja totta vie, arvoisa rouva, minun harmoni on sellainen elukka, etten vaihtaisi sitä Lancelotinkaan ratsuun.» — »Kuulkaas vain tuota miestä!» sanoi rouva Rodrigues; »jos olette koiranleuka, niin purkaa niitä jotka sitä sietävät paremmin kuin minä; minulta saatte vain pitkän nenän.» Arvon rouva lausui tämän tahallaan niin äänekkäästi, jotta se kuului herttuattaren korviin, joka nähdessään kamarirouvansa vihasta punaisena kysyi tältä mikä häntä vaivasi. »Mikäkö minua vaivaa?» toisti rouva; »tuo hylkiö se minua vaivaa, joka vaatii minua viemään aasiaan talliin ja sanoi, että minua arvokkaammat rouvat ovat hoi-
127
