[s. 124] saltui sellainen onnettomuus, että kun hän yritti laskeutua harmonsa selästä, tarttui hänen toinen jalkansa satulasta riippuvaan köydenpätkään, niin että hän jäi säärestään riippumaan alaspäin, pää ja rinta maata laahaten. Don Quijote, joka ei ollut tottunut laskeutumaan satulasta ilman että hänelle jalustinta pideltiin, luuli nyt Sanchon jo seisovan varalla ja heittäytyi koko painollaan alas satulasta, joka lienee ollut huonosti kiinnitetty, koska ritari lensi satuloineen suoraan Rosinanten jalkoihin, raivostuen sekä häpeästä että kiukusta ja noituen tuimasti Sancho-lurjusta, joka vielä kellui nuorassaan. Herttua käski metsästäjäinsä auttaa kovaonnista ritaria ylös ja samaten Sanchoa hirsinuorastaan; putoamisestaan pahoin loukkautuneena liikkasi don Quijote sitte miten parhaiten taisi notkistamaan polvensa ruhtinaallisen parin edessä. Mutta sitä ei herttua sallinut, vaan hyppäsi itse ratsultaan ja syleili don Quijotea lausuen: »Mieltäni pahoittaa, arvoisa Surullisen hahmon ritari, että kun teidän armonne ensi kertaa laski jalkansa minun maalleni, se tapahtui näin surullisella tavalla; mutta aseenkantajain huolimattomuus voi joskus johtaa pahempiinkin tuloksiin.» — »Onni saada nähdä teidät, suuri ruhtinas», vastasi don Quijote, »on minulle niin kunniakas, että maksaisin siitä minkä hinnan hyvänsä; vaikka äskeinen laukeamiseni olisi syössyt minut alas hornan syvimpiin kuiluihin, olisin sieltäkin tämän kunnian tuntien ponnahtanut jälleen ihmisten ilmoille. Kirottu asemieheni osaa paremmin käyttää kieltänsä kaikenlaisiin hävyttömyyksiin kuin kiinnittää satulavyötä kunnollisesti. Mutta missä tilassa ja asemassa lienenkin, kaatuneena tai pystyssä, jalkasin tai ratsahin, olen aina ja yksinomaan teidän palvelijanne sekä rouva herttuattaren, arvoisan puolisonne, tämän kauneuden kuningattaren ja kohteliaisuuden kaikkivaltiattaren halvin orja.» — »Suvaitkaa jättää turhat imartelut, arvoisa herra don Quijote de la Mancha», sanoi herttua; »niin kauvan
124