[s. 121] jonka vuoksi hän päätti erota vasta hankituista ystävistään.
Hän ja Sancho nousivat ratsaille ja lähtivät hiljaista ravia Basilion asunnosta, vaihtamatta monta sanaa keskenään; ritari oli vaipunut lemmenajatuksiin, ja Sancho mietiskeli miten päästä suureksi ja rikkaaksi herraksi, johon arvoon hänellä vielä oli aika pitkä taival. Sillä vaikka hän olikin typerä, kykeni hän kuitenkin ymmärtämään, että kaikki tai ainakin useimmat hänen isäntänsä tähän astisista teoista olivat pelkkää hullutusta ja hänen suurenmoiset lupauksensa samaa maata; niin että Sancho nyt mietiskeli miten hän jonain kauniina päivänä voisi antaa palttua koko asemiestoimelle ja laputtaa tiehensä sanomatta lainkaan jäähyväisiä herralleen. Mutta onnetar johti hänen kohtalonsa vallan toiselle taholle kuten pian saamme nähdä.
Tapahtui nimittäin seuraavana iltana heidän lähtiessään eräästä metsästä, että don Quijote loi katseensa läheiselle viheriöivälle niitylle ja huomasi sen toisella laidalla joukon ratsastajia, jotka hän likemmäksi tultuaan tunsi haukalla metsästäjiksi. Hän ratsasti vielä lähemmäs ja näki heidän keskellään muhkean naisen ratsastavan lumivalkealla tasa-astujalla, jolla oli hopeasatula ja vihreä, kalliisti kirjailtu loimi. Nainen oli itsekin puettu vihreään pukuun, niin komeaan ettei ritarimme ollut moista ennen nähnyt. Hän kantoi haukkaa kädessään, josta merkistä don Quijote päätti hänen olevan erittäin korkeata säätyä ja arvatenkin koko seurueen vaitijattaren, niinkuin asianlaita olikin. Hän sanoi sen vuoksi Sancholle; »Poikaseni, käyppäs tervehtimään minun puolestani tuota metsästäjätärtä ja sano hänelle, että Surullisen hahmon ritari suutelee hänen ihanan armonsa käsiä ja että hän, jos hänen korkeutensa niin sallii, itsekin tulee niitä suutelemaan ja omistautumaan hänen korkeutensa palvelukseen; mutta sen sanon sinulle, Sanchoseni, punnitse tarkoin millä tapaa puhelet, jottet sotke joukkoon
121
