[s. 117] tehdä entiselle lemmitylleen tämän viimeisen palveluksen, joka vain muutamiksi silmänräpäyksiksi viivytti hänen, Camachon, toiveiden toteutumista. Sitte kääntyivät kaikki Quiterian puoleen, koettaen mikä kyynelin, mikä hellin sanoin taivuttaa häntä kuolevan tahtoon, selittäen ettei hän siinä tekisi vähimmälläkään tavalla väärin tai julkeasti. Mutta jäykkänä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas seisoi Quiteria, näyttämättä tahtovan tai osaavan lausua sanaakaan, eikä hän olisi lausunutkaan, jollei pappi olisi käynyt hänen luokseen ja häntä kehottamalla kehottanut kiiruimmiten tekemään päätöksensä, sillä Basilion sielu häilyi jo hänen huulillaan eikä hän siis enää kauvaakaan jaksaisi syntejään tunnustaa. Niinpä Quiteria viimeinkin kumartui kuolevan puoleen ja pyysi hänen kättänsä, mutta vain merkillä, aivan kuin ei jaksaisi sanaakaan puhua.
Silloin avasi Basilio silmänsä ja kiinnittäen jäykän katseen Quiteriaan lausui: »Oi Quiteria, nytkö vasta osotat sääliäsi kun sitä en enää tarvitse, ja tarjoatko sitä minulle vain sillä päättääksesi päiväni? Sillä enhän enää saa hetkeäkään nauttia puolisononnesta eikä mikään voi tehdä tyhjäksi hirmuista murhettani, joka nyt kaataa minut hautaan. Sitä ainoastaan, julma olento, sinulta nyt pyydän, että jos todella haluat kättäni ja tarjoat minulle omasi, niin et tekisi sitä vain ympäristösi pakotuksesta etkä uudelleen pettääksesi minua, vaan vannot avoimesti ja ilman pakotusta antavasi minulle kätesi kuten lailliselle aviomiehellesi ainakin. Sillä kehnosti menettelisit, jos tahtoisit vielä hautansa partaalla pettää sen, joka aina on käyttäytynyt suorasti ja avoimesti sinua kohtaan.» Hän puhui niin vaivaloisesti ja sammaltavalla äänellä, että jokainen varmasti uskoi hänen lausuvan viimeisiä sanojaan.
Quiteria lähestyi nyt kainosti ja armaasti kuolevata lemmittyään ja tarttuen hänen oikeaan käteensä lausui: »Mikään mahti ei voi koskaan pakottaa mieltäni, Basilio;
117
