[s. 116] toman ystävänsä luo ja täyttivät ilman valitushuudoillaan. Don Quijotekin heittäytyi ruumiin ääreen; mutta huomattuaan Basiliossa vielä elonmerkkejä otti hän hänet syliinsä ja alkoi puhutella häntä.
Kun ystävätkin näkivät, ettei poikaparka vielä ollut aivan kuollut, tahtoivat he vetää miekan pois hänen ruumiistaan; mutta pappi ei siihen suostunut, ennenkun kuoleva oli tehnyt hänelle synnintunnustuksensa, sillä miekan irrottamisesta seuraisi heti kuolema. Tällä välin oli Basilio tullut hiukan tajuihinsa ja virkkoi nyt heikolla ja huokaavalla äänellä: »Julma Quiteria, jos ainakin tahtoisit lahjoittaa kätesi minulle nykyisessä epätoivoisessa tilassani, niin lohduttaisi se minua edes hiukan siinä hirveässä omantunnontuskassa, jolla tekoni minut täyttää.» — »Ah, lapseni», sanoi kirkkoherra, »nyt ei sinulla enää ole aikaa ajatella maallisia asioita; ajattele pikemminkin kohta seisovasi Jumalan kasvojen edessä ja pyydä häneltä anteeksi inhoa tekoasi.» Mutta tähän Basilio vastasi, ettei hän lainkaan aikonut ripittää itseään, jollei Quiteria ensin suostuisi hänen pyyntöönsä; sen hän arveli antavan hänelle hiukkasen enemmän voimiakin, jotta sitte jaksaisi tunnustaa kaikki syntinsä. Tämän kuullessaan don Quijotekin puuttui puheeseen ja julisti korkealla äänellä, että Basilion pyyntö oli kohtuullinen ja oikea ja ettei Camachon tarvinnut ollenkaan hävetä perästäpäin naida niin kunniallisen miehen leskeä. »Eikä etunne ja oikeutenne joudu siitä lainkaan kärsimään, sillä kaikesta päättäen tulee hauta Basilio-poloisen häävuoteeksi.»
Kaiken tämän nähdessään ja kuullessaan Camacho niin hämmästyi, ettei tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Mutta Basilion ystävät pyysivät niin hartaasti häntä sallimaan Quiterian kihlata itsensä kuolevalle nuorukaiselle, jotta tämä ei hänen kovakorvaisuutensa takia kadottaisi sielunsa autuutta, että he viimein pakottivat Camachon antamaan suostumuksensa siihen, että Quiteria sai jos halusi
116
