Sitä uutta odotellessa

Sitä uutta odotellessa. Kirjoittanut Kössi Kaatra

Soi huuto nyt ympäri maailman,

joka ilmojen ääret huhuu,

ja se täyttävi maan sekä taivahan.

Näin ääni se meille puhuu:

Pois pankaa arvojen astehet,

pois yksilön orjuusaattehet!

Kukin olkoon herrana itsensä,

sillä siksipä hän on luotu.

Kukin kuningas olkoon mielensä,

ei muut’ ole kelleen suotu.

Yli kaiken olkohon vapaus;

hyvän ompi se kruunaus!

Näin huutaa ääni ja maailma

on niinkuni kuolemalla:

perustukset järkkyy, rauniona

on kaikki ja kauhun alla,

väkevänkin voimat herpoutuu,

kysymyksiä täynnä on kunkin suu.

Mut kova on vastine, ankara

ja se julma on korvan kuulta;

jos kellä on korvat, on kuuleva

näin elämänlakien suulta:

Jos uutta luomisen työtä ei

voi maailma kestää, niin sen vei

perikatohon puuttuva perustus,

siis oma sen heikkous!

Ei muuta sen täytyne kestääkään

kuin painoa raskautensa,

ja turhaan eipä se pelkääkään,

se kun tuntee heikkoutensa.

Siks kuolemanpelkoa päällä on maan,

varmuutta ja selkoa vaaditaan.

Ja yllä sen uhkaa tuleva: uus’,

ja sillä on vahva mahti,

jota vastaan turha on urhokkuus

ja elämän sokea vahti,

mikä kantaa nimeä itsekkyys

tai tietämättömyys.

Ja kohta se kaikki jo tapahtuu

ja pian se uusi ehtii.

Elonpuu pian murtuu, murskautuu

tai – uusia silmuja lehtii.

Paras meidän täällä on tarkastaa,

tulevalle tanhuat tasottaa

ja estää tuhmien taisteluun

sitä vastahan ryhtymästä,

näät, sehän se estävi elämänpuun

ihan ehjänä kestämästä!

Tienraivaajia me olemme,

sen tulevan eestä me seisomme

ja vuotamme koska se hetki lyö,

jona elämän loppuu yö!

Lähde: Lindström, Kössi 1904: Elämästä: runoja. Tampere.