Sisarukset

Sisarukset. Suomennos. Kirjoittanut Anna Wahlenberg

Nyt tuli aurinko esiin nurkan takaa. Se pistäysi sisään ikkunan kautta ja heitti pitkän, vinon valojuovan maton yli nurkkaan asti, jossa levisi vanhanaikuiselle, sorkeajalkaiselle shifonierille ja saattoi sen messinkiset koristeet loistamaan heleästi ja somasti.

Neiti Gertrud muutti hiukan piirustuslautaansa, sillä sekin oli saanut osansa valovirrasta ja se haittasi hänen työtänsä. Hän piirteli ja mittasi ahkeraan karttojansa, mutta kun valojuova kasvoi ja huone tuli valoisammaksi nosti hän silloin tällöin päänsä ja katsahti ympärillensä. Ovet olivat auki kahteen muuhun huoneesen, ja siinä istuessansa taisi hän nähdä niihinkin.

Hänen kotinsa oli pieni ja sievä, täytetty kallisarvoisilla, vanhanaikuisilla huonekaluilla, taideteoksilla ja koristuksilla, valikoima suuresta, komeasta kodista, jonka hänen, äidin ja veljen täytyi jättää isän kuoleman jälkeen.

Perimmäisessä huoneessa istui äiti nojatuoliin vaipuneena ja kutoi. Hänen valkoinen päähineensä sopi hänelle hyvin. Hän näytti niin erinomaisen leppeälle. Gertrud ei ollut pitkään aikaan nähnyt häntä niin onnellisena ja tyytyväisenä. Olikohan ansio siitä luettava auringolle, joka saattoi huoneetkin kodikkaan ja rauhallisen näköisiksi. Kaikki nuo vanhat huonekalut näkyivät sanovan: ”täällä meillä on lämpöä ja rauhaa. Ei suruja eikä taisteluita! Täällä voi elää onnellisena ja tyytyväisenä, yhdistyneinä vanhalla, uskollisella rakkaudella, joka kasvaa päivä päivältä, mitä kauemmin yhdessä ollaan ja kootaan hellyyden osotuksia.”

Gertrud huokasi ja tarttui taas innolla työhönsä.

Nuo vanhat huonekalut valehtelivat, mutta se tapahtuikin vaan silloin, kun aurinko niitä valaisi. Sitten ne taas tulivat jäykän, ikävän ja kummallisen näköisiksi, kuten heidän luontonsa oli.

Tämä ei ollut mikään iloinen koti. Mitä sillä oli hänelle tarjottavaa?

Kun hän tuli kotiin työstänsä konttorista, eikä ollut pakotettu, kuten nyt, tekemään kotityötä, oliko ketään, joka ystävällisesti otti häntä vastaan, joka puhutteli häntä, jota olisi huvittanut se, mikä häntäkin, jonka kanssa olisi voinut keskustella luottamuksella ja myötätuntoisuudella?

Ei, ei ketään.

Siitä oli jo kauan aikaa kuin hänen äitiänsä mikään todenteolla huvitti. Kun hän oli tullut kivuloiseksi ja kuulonsa huonontunut, ei hän enää ollut sama, kuin ennen. Hän näki kyllä mielellään tyttärensä häärivän ympärillänsä, niin, täytyipä Gertrudin kieltäytyä monesta huvista, istuaksensa kotona äidin luona. Mutta harvoin tuli kysymykseen minkäänlainen ajatusten vaihto tahi äidillisen rakkauden todistukset.

Ja veli sitten?

Niin; sepä oli pahinta. Ennen olivat olleet hyviä ystäviä, etsivät toisiansa ja uskoivat kaikki toinen toisellensa. Ja nyt! – Hän ei tiennyt, mikä heidän välillensä oli tullut, mutta hän tunsi, että he joutuivat yhä kauemmaksi toisistaan. Veli karttoi häntä. Oliko vika hänessä, tahi oliko veli väsynyt? Oliko hän käynyt ikäväksi ja epämiellyttäväksi? Kyllä, sen hän tiesi. Ihminen tulee tylyksi ja epämiellyttäväksi, kun vuosikausia elää ilman todellista harrastusta mihinkään, ilman iloa ja vaihtelevaisuutta. Mutta kuitenkin – kuinka taisi hän, kuinka tahtoi hän osottaa sitä sisarellensa? Hänen mielensä katkeroittui ajatellessa kaikkea tätä. Hän tunsi itseänsä niin kovin hyljätyksi ja syrjäytetyksi. Kyyneleet valuivat silmiin, mutta hän pyyhki ne pian pois. Oli pian päivällisaika ja hän häpesi näyttää muille heikkoutensa. Tunteellisuuden ilmaukset olivat tulleet niin harvinaisiksi tuossa vanhassa, hiljaisessa kodissa, että senlainen olisi näyttänyt kummalliselle, käsittämättömälle.

Etehisen ovi aukeni ja suljettiin jälleen. Veli tuli kotiin. Gertrud jätti piirustuslautansa ja hetkinen sen jälkeen istuivat he ruokapöydän ääressä harvapuheisina ja totisina, kuten tavallisesti.

Helppo asia ei ollutkaan saada aikaan keskustelua. Jos joku sisaruksista sanoi sanan, niin äiti kysyi aina, mitä se oli. Ja kun se oli hänelle sanottu, nyykäytti hän päätänsä ja vaikeni, tahi sanoi jotakin keskeyttävää. Hän tahtoi tietää kaikki, mitä hänen ympärillänsä puhuttiin, ja kun joku oli vaivannut itseänsä huutamalla sitä hänelle, ei se herättänyt hänessä mitään mietteitä ja hänen huomionsa oli kadonnut siksi, kunnes se jälleen heräsi uudesta äänestä, jonka merkityksen hänen täytyi saada itsellensä selväksi.

Kun noustiin pöydästä, meni vanhus omaan huoneesensa nukkumaan ja sisarukset jäivät saliin istumaan, veli keinutuolissa sikarinensa, Gertrud ikkunan luona katsellen, miten kaasuliekki toisen jälkeen syttyi hämäryyttä valaisemaan. Nyt juuri oli aika, jolloin heidän oli tapana tuttavallisesti keskustella, ennenkuin veli lähti tovereita etsimään, tahi asioillensa, kuten hänen oli tapa sanoa.

Tänään hän istui tavattoman kauan, mutta, kuten tavallisesti, sanomatta monta sanaa. Hän oli syönyt vahvan päivällisen ja tarvitsi varmaankin nyt lepoa.

Vihdoin nousi hän.

”No, missä on portin avain”, sanoi hän haukotellen. ”Onko se laitettu?”

”Ei, se ei ole vielä valmis”.

”Eikö valmis!” Hän käännähti kiroillen, puoli-ääneen mutisten, että tässä talossa kaikki olivat huolimattomia. Ei mitään kunnollisesti toimitettu.

”Seppä ei ollut kotona, kun Kirsti oli sitä viemässä”, sanoi Gertrud. ”Muuten voisit kyllä jonakin iltana pysyä kotonakin. Näyttää aivan siltä, kuin asuisit kokonaan ravintoloissa.”

”Se ei koske sinua.”

”Ei, tietysti minua ei koske, että hävität itsesi ja rahasi, ja että äitiä huolestuttaa kotiasi karttaminen.”

Veli naurahti.

”Äitiäkö huolestuttaisi. Eipähän! Ei hän edes huomaakaan, onko minua olemassa vai ei. Ja sitä paitsi voin sanoa, että ilman tänlaista kotia tulee aivan hyvin toimeen. Torumisia ja paheksumista saa kuulla kaikesta, mitä tekee, tahi myös istutte totisina ja vaiti, kuin kaksi muumiaa. Ei, kapakka jotakin on! Kyllä kaiketi suan tämän yön nukkua ravintolassa.”

Hän lähti, heitti oven kiinni ja Gertrud kuuli, kuinka hän viskeli päällyskenkiä ja potkaisi sateenvarjon pidätintä, joka oli tiellä.

Gertrud meni huoneesensa ja heittäytyi sohvalle.

Noin suoraa epäystävällisyyttä hän ei voinut kärsiä ja hän purskahti itkuun, itki sitä, että se, josta hän enin piti, niin väärin ymmärsi häntä ja kohteli häntä niin tylysti, itki epätoivoisena tyhjää, turhaan kulutettua elämäänsä. Eihän koko mailmassa löytynyt mitään, jonka edestä hän olisi voinut elää, ei ketään, jolle hän oli mistään arvosta.

Hän puri tyynyyn, hillitäkseen itseänsä. Mutta hän ei voinut rauhoittua. Hän ei tiennyt, mitä tehdä muuttaakseen kurjaa elämäänsä. Hylkäisikö hän nuo muut ja alottaisi uutta elämää vierasten ihmisten seassa? Mutta sitäpä hän ei voinut. Äiti oli osaksi riippuvainen hänen työstänsä ja ehkäpä hän sentään vähän kaipaisikin häntä. Tuo äidin löyhä, itsekäs myötätuntoisuus oli ainoa korvaus kaikesta rakkaudesta, jota hän halusi, sen yksinään tuli pitää hänen voimiansa vireillä tyhjän, ilottoman, työtään elämän kestäessä. Oi, kuinka hän voisi kestää...

Askeleita kuului salista. Gertrud nousi äkkiä lepäävästä asemastansa, mutta ennen kuin hän ehti pystyyn, istui joku hänen vieressänsä sohvalla. Se oli veli. Hämmästyksessänsä unohti Gertrud, että oli pimeä ja kääntyi poispäin kätkeäkseen kyyneleiset kasvonsa.

”Gertrud”, sanoi hän, ”itketkö?”

Hän vastasi vaan tukahutetulla nyyhkytyksellä.

”Gertrud, rakas Gertrud”, sanoi veli ja kumartui sisarensa puoleen. ”Pelkäsin loukanneeni sinua. Mutta en sentään luullut, että sinä ottaisit sen niin .... että sinä niin paljon välittäisit siitä.”

”Kiitos, että tulit jälleen”, sanoi Gertrud, ”kiitos.”

– He istuivat äänettöminä. Gertrud nojautui väsyneenä veljensä rintaa vastaan. Heidän päänsä koskettivat toisiansa, niin että Gertrud tunsi veljensä hiukset otsaansa mustaan ja sitten... – Niin, ei kumpikaan tiennyt, miten se tapahtui, mutta yht’äkkiä tunsivat suutelon huulillansa. Se oli ensi kerta moneen vuoteen, ensi kerta siitä kuin vanhempi sisar leikki pikku veljensä kanssa ja häntä suuteli, kiusatakseen veljeänsä, tahi sentähden, että hän ei voinut olla sitä tekemättä, koska hänen mielestänsä veli oli niin suloinen ja herttainen, kuten tavallisesti pienet lapset.

Veli kiersi käsivartensa siskonsa ympäri. Tuntui siltä, kuin se olisi vavissut.

”Oi, Gertrud, jospa voisimme olla vähän enemmän toisillemme!”

Tahtoisiko hän sitä? Gertrud hämmästyi kuullessaan hänen puhuvan siihen suuntaan. Oliko hän todellakin ajatellut sitä?

Oli, niin hän oli ajatellut. Hän oli, kuten siskokin, tuntenut olevansa yksin ja että häntä väärin käsitettiin, oli kaivannut hellyyttä, mutta ollut ujo ja tyhmän kopea, sanoaksensa sitä. Kun hän oli ruvennut kuleksimaan toverien kanssa, oli Gertrud kovuudella nuhdellut häntä ja se oli loukannut hänen itsetuntonsa. Gertrud oli pitänyt hänen jurouttansa kylmyytenä ja siten olivat he vähitellen vieraantuneet toisistaan.

Nyt he ymmärsivät aivan hyvin, miten se oli tapahtunut. Gertrud ei enää kokonaan syyttänyt veljeänsä. Sanomattomassa ilossaan otti hän koko syyn itsellensä.

Hän pyysi innokkaasti anteeksi ja kun ei veli tahtonut tuulla senlaista, kiersi hän käsivartensa hänen ympärillensä, ikäänkuin tuo pitkä aika teeskenneltyne kylmyyteneen ei koskaan olisi ollut heitä erottamassa, ja hän hyväili veljeänsä, ikäänkuin hän vielä olisi ollut ”pieni, herttainen koulupoika”.

”Minun pieni, rakas veljeni”, kuiskasi hän.

Viipyi kauan ennen tuin sytyttivät tulen. Sen he tekivät vasta kun kuulivat äidin liikkuvan makuuhuoneessa. Silloin veli nousi, otti päällysnutun päältänsä ja antoi sen palvelijalle, sillä tänä iltana hän ei aikonut mennä ulos.

Ja sitten he istuivat yhdessä kahvipöydän ympärillä, tapaus, jota ei ollut moneen aikaan tapahtunut. Veli puhui iloisesti koko ajan. Ja äiti istui tyytyväisenä katsellen tavatonta näkyä.

Gertrud loi katseensa heistä ympäri huonetta.

Kuinka kaikki sentään oli samanlaista, kuin aamupuolella, jolloin aurinko paistoi sisään! Jokaisesta nurkasta, jokaisesta huonekaluja loisti onni, rauha ja kaikki näytti kodikkaalle. Ja nuo vanhat rakkaat kasvot valkoisessa päähineessä näyttivät iloisille ja ystävällisille. Hän oli varmaan niitäkin väärin ymmärtänyt, kuten muutakin.

Oli kyllä auringon paistetta, kun vaan tahtoi sitä nähdä.

Lähde: Uusi Suometar 5.12.1890.