Sirkka

Kirjoittanut Jalmari Virtanen


Siritä, siritä, pikkunen sirkka!
Ilta on tyyni ja lauha.
Päittemme päällä heljänä välkkyy
tähtien rukousnauha.
Siritä, siritä, urhea sirkka!
Ilta on niinkuni unta.
Kuuletko, sirkka, kuin lemmestä laulan
vaikka on kulmilla lunta.
Siritä, siritä, soittaja-sirkka!
Mieli on viulunkieli!
Näätkö sä sirkka, kuin komealle paistaa
mun kultani uksenpieli.
Kuilu on allani, ylläni taivas,
vuoret on kahden puolen.
Tämä poika unhotti sirkkojen soittoon
vaivan ja murheen ja huolen.
Kaukana eessäni sinihämyhuntuun
vuorien päärmeet peittyy.
Taakseni tarkkaan – ja harmajan hetteen
aavoille katseeni heittyy.
Pilvien yllä on lunta ja jäätä,
täällä soi kohina meren.
Kuiluhun kurkkaan ja täntiä tarkkaan
ja kuuntelen kuohua veren.
Jälleen on ilta niin tyyni ja lauha,
vaan mieli on hiukkasen ankee.
Millepä kujalle kultani varjo nyt
kuuhuen kullassa lankee?
Kuilu ja tähdet ja vuori ja laineet –
kaikk’ ovat ennallansa.
Sirkkakin innoin kuutamokylpyyn
kutsuvi kultaistansa.
Vuorten, ja aavojen ylitse aivoni
aatoksen salaman sinkoo.
Sieltäpä valittu vastauksensa
lempeä laulavan linkoo.

Sotshi, 1926


Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.