Sirkka (Virtanen)

Sirkka Kirjoittanut Jalmari Virtanen

Siritä, siritä, pikkunen sirkka!

Ilta on tyyni ja lauha.

Päittemme päällä heljänä välkkyy

tähtien rukousnauha.

Siritä, siritä, urhea sirkka!

Ilta on niinkuni unta.

Kuuletko, sirkka, kuin lemmestä laulan

vaikka on kulmilla lunta.

Siritä, siritä, soittaja-sirkka!

Mieli on viulunkieli!

Näätkö sä sirkka, kuin komealle paistaa

mun kultani uksenpieli.

Kuilu on allani, ylläni taivas,

vuoret on kahden puolen.

Tämä poika unhotti sirkkojen soittoon

vaivan ja murheen ja huolen.

Kaukana eessäni sinihämyhuntuun

vuorien päärmeet peittyy.

Taakseni tarkkaan – ja harmajan hetteen

aavoille katseeni heittyy.

Pilvien yllä on lunta ja jäätä,

täällä soi kohina meren.

Kuiluhun kurkkaan ja täntiä tarkkaan

ja kuuntelen kuohua veren.

Jälleen on ilta niin tyyni ja lauha,

vaan mieli on hiukkasen ankee.

Millepä kujalle kultani varjo nyt

kuuhuen kullassa lankee?

Kuilu ja tähdet ja vuori ja laineet –

kaikk’ ovat ennallansa.

Sirkkakin innoin kuutamokylpyyn

kutsuvi kultaistansa.

Vuorten, ja aavojen ylitse aivoni

aatoksen salaman sinkoo.

Sieltäpä valittu vastauksensa

lempeä laulavan linkoo.

Sotshi, 1926

Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.