Silmäys viime vuoden suomalaiseen kirjallisuuteen

Silmäys viime vuoden suomalaiseen kirjallisuuteen. Jyväskylästä. Kirjoittanut anonyymi

I.

Tarpeen ei tietysti enää ole luetella jokaista tahi edes suurinta osaa viime vuonna ilmestyneistä kirjoista ja selitellä sekä tarkastella niitä yksityiskohtiinsa asti. Kirjallisuutta viljelemä yleisö on jo sanomalehtien tahi oman tutustumisen kautta ehtinyt sanoa siksi välttävän tiedon eri teoksista. Tärkeämpää on siis koettaa kirjallisuutemme viimevuotisten ilmiöiden johdolla osottaa, millä kehitysasteella nuori kirjallisuutemme tätä nykyä on, eli näyttää, mihin suuntaan sen toiminta paraikaa pyrkii, niistä aatteista päättäen joita siinä ilmautuu.

Tuo tuommoinen yhteisen pyrinnön osottaminen ei oikeastaan ole mikään helppo tehtävä semmoisessa kirjallisuudessa kuin meidän, joka yleensä katsottuna on vasta ihan yrittelijän kannalla ja jossa ei mitään johtavaa yleissuuntaa ole eikä vielä voikkaan olla. Enimmäkseen ilmestyy siinä vaan nuoria, pieniä ituja, usein heikkoja ja epävarmoja, jotka eivät tiedä oikein mihinkä pyrkiä. Niistä päättäen voisi helposti taipua uskomaan, ett’ei suomalainen kirjallisuus voi eikä jaksa tuottaa mitään arvokkaampaa, joll’ei toisaalla ilmestyvä tuores voima sentään saattaisi päinvastaisiin ajatuksiin. Sen vuoksi voipi sanoa, että kirjallisuutemme näihin aikoihin juuri koettaa pyrkiä itsenäiseen, monipuoliseen elämään ja ikäänkuin etsii sisällystä ja elinvoimaista ydintä, voidakseen puhjeta suurempaan kukoistukseen. Ja siinä määrässä kuin tuo pyrkiminen ja etsintä ei enää ole epävarmaa haparoimista, vaan itsetietoista toimintaa, on suomalainen kirjallisuus osottanut voivansa arvokastakin tuottaa. Perin harvassa tuommoista itsetietoista selvyyttä kuitenkin vielä tapaa, vaikka yrittäjiä on hyvinkin runsaasti. Kirjallisuutemme kokonaisuudessaan ei vielä tunne kesäistä päiväpaistettaan, josta se imisi hedelmöimis-lämpöä itselleen. Mutta sen paraista ilmiöistä voi kuitenkin päättää, mitä tietä edistys, elämä ja kukoistus on saavutettava ja mihin suuntaan kirjallisuutemme juuri pyrkii, saadakseen elinvoimaa ja aatteellista sisällystä.

Kun katselee kirjallisuutemme viimevuotista tuotteita, niin pistää niissä silmään heti yksi ominaisuus, se että niiden joukossa on entistä suurempi määrä, melkeinpä vallitseva enemmistö, semmoisia, jotka ovat saaneet värityksensä meidän ajassa liikkuvista uusista aatteista ja jotka siis omat ikäänkuin hengenheimolaisia ulkomailla, suuressa Euroopassa tätä nykyä vallitsevalla kirjallisuudelle. Niistä näkyy että suomalainen kirjallisuus on astunut entistä likempään yhteyteen yleiseurooppalaisen kirjallisuuden kanssa, liittäytynyt ikäänkuin samaan sivistystyöhön sen kanssa, samojen aatteiden ja pyrintöjen kannattajaksi ja edistäjäksi. Se ei näy vielä suinkaan kaikista viime vuoden tuotteista, mutta, niinkuin sanoimme, hyvin suuresta osasta. Ja onko se sitten kirjallisuudellemme vahingoksi? Ei; se on sille eduksi; vieläpä enemmän: se on kehitys-askel, jonka suomalaisen kirjallisuuden välttämättä tulee astua, jos se tahtoo vaikuttaa jotakin huomattavaa kansojen yhteisessä sivistystyössä.

Asia on, näet, sillä lailla, että maailman sivistystyö on kaikille kansoille ja kansain kirjallisuuksille yksi ja sama. Kukin kansa ja kukin kirjallisuus edistää sitä omalla tavallaan ja omalta puoleltaan, mutta jokaisen täytyy ottaa vaikutuksia toisilta ja liittyä yhteisiin pyrintöihin. Ja jonkun kansan kirjallisuus voi vasta sitten nousta suurempaan kukoistukseen, kun se on omistanut ajan yleisen sivistyksen virrassa liikkuvat aatteet ja ihmisellisyyden-ilmaukset ja ruvennut luonteensa mukaan niiden ilmaisijaksi ja kannattajaksi. Silloin vasta se voi niitä kykynsä mutaan kehittää ja viedä ihmisellisen sivistyksen kulkua entistä edemmäksi.

Suuren edistyksen merkki on siis kirjallisuudessamme se, että yleiseurooppalaiset aatevirrat ja ajassa liikkuvat tuulet ovat ruvenneet siinä aina enemmän virtaamaan. Ja lähempi tarkastus osottaa, että täydellinen antautuminen ajan hengen ja vuosisadan aatteiden ilmituojaksi on se herätys, jota suomalainen kirjallisuus kaipaa, päästäkseen monipuoliseen ja rikkaasen elämään. Tähänastisista ja viimevuotisista tuotteista näkyy, että ne siinä määrin ovat suuri-arvoisia, missä määrin tuo vaatimus on niissä toteutunut. Siitä puhumme kuitenkin toisella kertaa.

II.

Sanoimme että yleis-eurooppalaiset tuulet, nykyajan sivistyksen virtaa seuraavat aatteet ovat yhä enemmän ruvenneet puhaltamaan henkeänsä meidän kirjallisuuteemme ja että tämä yhä enemmän on antautunut niiden ilmituojaksi ja kannattajaksi. Sen tietää jokainen, joka kirjallisuuttamme viime aikoina on seurannut ja lukenut esim. ”Papin tyttären”, ”Epäilijän”, ”Köyhää kansaa” t. m. m. Toisista tuotteista se näkyy selvemmin kuin toisista ja muutamissa vaan n. k. realistinen kuvaustapa osottaa, että ne ovat saman aatesuunnan lapsia. Mutta kaikista niistä huomaa että meidän kirjallisuutemme on astunut ulos entisestä sulkeennuksestaan ja umpinaisuudestaan ja ryhtynyt muun maailman kirjallisuuden rinnalla työskentelemään. Sanoimme viimen että se on välttämätön edistys-askel ja että meidän kirjallisuutemme juuri tähän aikaan, päästäkseen varmempaan toimeliaisuuteen ja suurempaan kukoistukseen, tulee antautua kokonaan ajan hengen ja nykyajan elämän syvyydessä piilevien aatteiden ja pyrintöjen ilmituojaksi. Viime vuoden kirjalliset tuotteet osottavat tuon lauseen totuutta.

Se kirjailija, jonka teoksissa tuo yleis-eurooppalainen, ajan aatteiden innostama suunta meillä ensiksi ja selvimmin on puhjennut näkyviin on Minna Canth. Hänen erityinen merkityksensä meidän kirjallisuudessamme on juuri siinä, että hän ensiksi on puhkaissut kirjallista elämäämme peittävän umpinaisuuden jääkohman ja saattanut eurooppalaisen aatepiirin kevättuulet siinä puhaltamaan. Ja että hän sitä tehdessään on ollut ajan hengen opettama työmies, näkyy siitä vaikutuksesta, jonka hänen teoksensa ovat tehneet, ja siitä kirjallisesta vilkkaudesta, mikä hänen toimintaansa on seurannut, vaikka hän oikeastaan on vasta hyvin vähän kirjoittanut ja vaikka hän vasta ”Työmiehen vaimossa” puhkesi oikein omalle uralleen. Henki tekee eläväksi, sanotaan, ja syvällä ajassa juoksevain aatevirtain henki, se vaikuttaa, että Minna Canthin kirjoitukset elävät mielissä. Sillä hän tahtoo kiihkoisasti olla siinä kiinni ja tarttuu ajan aatteisiin intohimon voimalla. Ja tuo hänelle omituinen kiinteä yhteys ajan sisällisen hengen kanssa on tehnyt, että hän on ollut ajan asian-ajajana meidän kirjallisuudessamme ja että hän tietä raivaten on kulkenut nuoren kirjallisen liikkeemme etunenässä. Se myös on tehnyt sen, että hän nyt ennen joulua ilmestyneille teoksillaan on jättänyt kauvas jälkeensä kaikki nykyiset kirjailijamme. Tämä koskee jossakin määrin niitä molempiakin, sekä ”Hannaa” että ”Köyhää kansaa”, mutta etupäässä kuitenkin jälkimmäistä, joka on taideteos, jonka vertaista traagillisessa suuruudessa ei nuoressa kirjallisuudessamme toista ole ja jollaista meillä tuskin vielä olisi osannut odottaakkaan.

Sillä sen kumauksen arvo ei ole paljaassa sen elämyydessä ja luontevuudessa tahi kansan-omaisuudessa eitä sen jylhässä todellisuudessakaan, vaan paljoa syvemmällä. Tuo surkeus, josta tekijä kuvauksessaan koko sydämmensä voimalla kärsii, se ei ole hänen surkeutensa eikä se myöskään ole kuvattujen henkilöiden yksin, se on meidän aikamme surkeus. Ja siitä tulee kuvauksen suuruus. Kertomuksen henkilöitä katsellessa huomaa, näet, ett’ei heistä kukaan oikeastaan ole syypää kuvattuun kurjuuteen. Jokainen heistä tekee mitä vaan voi, keventääkseen yhteistä köyhyyttä. Ja ympäristö, naapurit ovat mitä auttavaisimpia ihmisiä eikä moitetta saa noilta köyhiltä kukaan, kiitoksen vaan jokainen auttava käsi. Ja kuitenkin on kurjuus niin suuri! Kirjantekijä on nähnyt syvälle, sillä hän on tuntenut syvästi, ja hänen kanssaan täytyy jokaisen lukijan tuntea, että tuo kaikki kuvattu kärsimys ei ole sinun eikä minun eikä heidän yksin, vaan meidän kaikkein, koko yhteiskunnan, koko ajan. Se on, niinkuin puheen-alaisessa kirjassakin sanotaan: tuon kärsivän, mielipuolen Marin huudossa ikäänkuin pyrkii koko luonnon tuska ilmoille. Ja kun semmoinen huuto kuuluu, niin kaikki muut valitukset todella vaikenevat, vaivat unohtuvat, ja tuossa yhdessä tuntee jokainen saavansa tuskansa ilmi. Ja semmoinen teos, joka noin tuo ilmi ajan kärsimisen ja valitushuudon, se ei ole paljas luonteva kertomus tahi kaunis yksityiskuvaus, se on ajan suurta runoutta.

Sillä kaunokirjallisuuden tehtävä on aina ollut ja vastakin tulee olemaan kuvata aikansa kärsimyksiä, sen suruja, iloja, sen toiveita, sanalla sanoen aikansa ihmistä ja ihmisyyttä. Ja kärsimys on niin syvälle painunut ihmiselliseen elämään, se on niin tärkeä puoli siitä, että todellisella kirjailijalla täytyy olla syvä, perinpohjainen tunto ihmisellisestä kärsimisestä ja aikansa tuskasta, voidakseen oikein ja syvästi käsittää ihmis-elämää ja aikansa ihmistä. Ja semmoinen tunto on Minna Canthilla ollut hänen kirjoittaessaan ”Köyhää kansaa.” Mutta mikä on tehnyt sen hänelle mahdolliseksi, mikä on kehittänyt hänen kykyään ja avannut hänen silmiään syvemmin näkemään tuota kärsimistä? Ei mitään muu kuin hänen sydämmellinen antautumisensa ajan hengen ja aatteiden ilmituomiseen. Sillä vaikka kärsimys on kaikille ajoille yhteinen ja sama, niin ilmautuu se eri aikoina eri muodoissa ja aina uudella, kullekkin ajalle omituisella tavalla. Ja kussakin ajassa liikkuvat uudet aatteet ovat niin likellä sen ajan kärsimystä, ovat oikeastaan ajan kärsimysten ja kokemusten synnyttämiä, että kirjailijan tulee avata tunteva sydämmensä noille aatteille, voidakseen oikein nähdä aikansa tuskaa ja siitä kärsiä, ja katsoa aikansa ihmiseen syvemmin, sen kärsimysten valossa. Sillä samoin kuin ihmisellinen kärsimys, on ihmisluonnekin kaikkina aikoina pohjaltaan sama, mutta sekin tulee eri aikoina eri tavalla esiin, ja kirjailijan tulee käsittää aikaansa, käsittääkseen aikansa ihmistä, jota hänen tulee kuvata. Sen vuoksi on nykyajan uusien, ajan elämää koskevien aatteiden tuulivirta se ilmakehä, jossa nykyajan kirjailijan tulee oleskella ja hengittää ja sen vuoksi on yleiseurooppalaisen kirjallisuuden ilmituomien aatesuuntien tunteminen ja lähestyminen meidän kirjallisuudellemme välttämätön, kirjallisen elämämme puhkeemiseksi täyteen virkeyteensä.

Eräs toinen viime jouluksi ilmestynyt kirjateos osottaa tavallaan hyvin selvästi kuinka kirjallisen tuotteen arvo on siinä, missä määrin sen tekijä sen kautta tuo ilmi oman sydämmensä ja tunteensa kautta käsittämiänsä, ajassa liikkuvia ja piileviä aatteita. Tarkoitamme J. H. Erkon pientä runovihkoa ”Havaittuani”, joka myös on viime vuotisen kirjallisuutemme merkillisimpiä tuotteita uuden aatekantansa tähden. Kirjantekijä tuo näet siinä esiin uskonnollista elämäänsä ja ilmaisee pettämättömin, palavin sanoi todellista uskon-elämää Jumalassa, tunnustamatta kuitenkaan kirkon-oppia lunastuksesta (ja muistakin kohdista, esim. iankaikkisesta kadotuksesta). Kirja on sen vuoksi erittäin merkillinen ja vienee johtopäätöksineen hyvinkin pitkälle, mutta siinä suhteessa se ei kuulukkaan kirjotuksemme aineesen; ainoastaan sen verran kuin sen johdolla selviää J. H. Erkon taiteellinen edistys ja sen kautta koko kirjallisuutemme yleinen kehitys. Tässä vihossa näet mainittu kirjailija ensi kerran tuo esiin oikealla uutuuden voimalla yleisiä, ajan ydintä koskevia aatteita, esitettyään näihin asti melkein pelkästään yksityistä tunnerunoutta tahi pikkumaalauksen alalle kuuluvia kuvauksia. Paljas tunnerunous ei koskaankaan voi olla oikean kirjailijan yksin-omaisena alana, vaikka se ilmestyisi suuremmoisempana ja mahtavampanakin. Ja J. H. Erkon runoudessa näkyy selviä jälkiä siitä umpmaisuudesta ja sulkeennuksesta jossa maamme kirjallinen elämä viime, aikoina oli ja josta hän sai sitä enemmän kärsiä, kun hän ei kyennyt käyttämään hyväkseen vieraskielistä kirjallisuutta. Sitä varmempi merkki siis kirjallisuutemme jokapuolisesta vilkastumisesta ja puheenaolevan kirjailijan omasta edistyksestä, että hänkin juuri tähän aikaan on tuntenut täytyvänsä ruveta aikansa aatteiden ilmituojaksi. Sillä semmoinen hän todella on tässä runovihossaan ollut. Moni henki kaipaa meidän aikana selvitystä näiden runojen käsittelemässä aineessa, toivoen huojennusta monesta vaivaavasta ajatuksesta, ja moni on epäilemättä helpotuksesta huokaava ja enemmän toivova luettuaan nämä J. H. Erkon runot. Ja kirjoittaja on antautunut niin koko olennollaan aatteensa ilmituomisen, että runot elävät hänen todellisesta tunteestaan. Ja milloin ne myös elävät meidän ajassa puhkeemista aatteista, silloin on niiden vaikutus ja arvo suurin. Se tapahtuu eniten vihon päärunossa ”Havaittuani”, ja siitäpä tulee että se onkin merkillisimpiä runoja mitä meillä koskaan on kirjoitettu. Niinkuin sanoimme näkyy siis tästä J. H. Erkon runovihosta, että kirjailijan täytyy olla innostunut ajassa kuohuvista aatteista, voidakseen vaikuttaa aikansa ihmisiin.

Näytelmäkirjallisuudenkin alalla ilmestyi ennen joulua kirja, joka selvästi on aikansa lapsi ja tahtoo kuvata aikansa ihmisiä pyrintöineen ja tuskineen. Se on Kalle Ahon kirjoittama ”Epäilijä”, joka oikein otettuna on paljoa huomattavampi teos kuin yleensä näytään arveltavan. Se on ensimmäinen suomalainen näytelmä, jossa elävällä, sattuvalla, vieläpä aikaa kuvaamalla tavalla esitetään ajassa liikkuvien, ristiriitaisten aatteiden vaikutusta yksityishenkilön kehitykseen ja sisälliseen elämään, eikä sen merkitys siis ole mikään pieni meidän kirjallisuudessamme. On sanottu että näytelmän aate ja sen päähenkilön kehitys on tuotu pikkulaisella tavalla esiin, niin ett’ei se vaikuta, ja se on kyllä osaksi totta. Tekijä on ollut nuori ja verrattain kokematon eikä siitä syystä ole voinut tuntea kylläksi syvältä aikansa kärsimystä näytelmässä esitettyjen ristiriitojen taistelussa, voidakseen oikein vaikuttavasti sitä esittää. Mutta ne, jotka omat huomanneet kappaleessa tuon puutteen, eivät ole nähneet siinä sen suurta hyvää puolta, sitä, että sen kun tekijä on tuntenut ja nähnyt, niin sen hän on tuonut esiin kokonaan elävällä, aikaa kuvaavalla ja ajalle omituisella tavalla, joka seikka antaa teokselle huomattavan arvon ja on sitä merkittävämpi, kun näytelmä on kirjoittamansa ensimmäinen teos. Se todistaa että hänellä on oikea ajan tunto ja kyky saattaa tuntemansa aistikohtaiseen, taiteelliseen muotoon, – kaksi kallista omaisuutta. Kun niihin, elämän ja ahkeran työn kautta, lisäksi tulee yhä kasvavaa sisällistä kokemusta, niin on meillä Kalle Ahossa uusi kirjailija, joka kyllä tekee itsensä huomatuksi. Vakuutuksemme on että ”Epäilijänkin” arvo vaan sen vuoksi on jäänyt niin huomaamatta että sen, niin sanoaksemme, sisällistä taiteellisuutta on peittänyt ensiksi silmäänpistävät ulkonaiset muodolliset puutteet, etupäässä viimeisen näytöksen laimeus. Kun kappale olisi päässyt näyttämölle, olisivat sen ansiot tulleet vikojen rinnalla paremmin esiin ja muutenkin olisi kaikinpuolin selvemmin näkynyt, mitä hyvää siinä on, mitä ei. Hylkäys näyttämöltä oli siis ansaitsemattoman kylmyyden osotus tätä näytelmää ja koko kirjallisuuttamme kohtaan. Mutta se oli samalla rikos itse teaatteria kohtaan. Sillä kansallisen teaatterin tulee seurata ja noudattaa kansallisen näytelmäkirjallisuuden kehitystä, sitä näyttää ja kannattaa ja tulla siten maan henkisen ja yhteiskunnallisen elämän osottajaksi, peiliksi, ja maan kirjallisen elämän keskustaksi. Sen vuoksi tulee teaatterin vaan katsoa näytelmien taiteelliseen ja kirjalliseen arvoon ja aatteelliseen tärkeyteen ja jättää, ottaessaan ja hyljätessään, kaikki muut näkökohdat lukuun ottamatta. Joll’ei se niin tee, ajaa se syrjäasioita ja joutuu kaikenmoisten tavanomaisten näkökantain orjuuteen eikä voi täyttää tarkoitustaan. Kun siis teaatterimme johtaja katsoi ”Epäilijän” esittämistä taiteelliseksi voitoksi teaatterillemme, eikä kellään ollut sitä vastaan, niin olisi sen kohdan tullut asiassa yksin päättää. Jos teaatterimme vast’edes uusilla hylkäystuomioilla toisin aikaa kuvaavien näytelmien suhteen vahvistaa menettelytapansa ”Epäilijää” kohtaan ja pitää muita näkökohtia tärkeämpiä kuin kirjallisuuden ja taiteen yksinomaista etua, niin oli se hetki onneton suomalaiselle teaatterille, jolloin ”Epäilijä” hyljättiin.

Mutta se ei oikeastaan kuulu aineesemme, koska tarkoitus vaan oli osoittaa yleis-europpalaisen, nykyajan elämään sattuvan suunnan leviämistä meidän kirjallisuudessamme. Useampia samansuuntaisia teoksia luettelemalla emme enää tarvitse näyttää, mitä tuo leviäminen kirjalliseen elämäämme vaikuttaa. Virkeyttä, eloa ja kukoistusta tuottavat siihen ajan hengen ja ajan aatteiden tuulet, edellisestä jo selviää, mistä syystä. Ja ennenkuin ne ovat päässeet puhaltamaan koko kirjallisuuteemme, ennen ei jokapuolista virkeyttä siinä synny. Nykyinen hetki näyttää kuitenkin olevan kirjallisuudessamme ajan hengen omistamisen aika.. Sitä todistavat olevat ja yhä nousevat nuoret novellinkirjoittajamme, jotka osottavat sekä tahtovansa että voivansa käsittää aikansa ihmistä ja joiden etupäässä tätä nykyä on Juhani Aho.

Toiselta puolen voipi helposti näyttää viime vuonna ilmestyneistä kirja-teoksista kuinka ajan hengen ja ajan aatteiden tuntemattomuus vaikuttaa jokapäiväisyyttä, matkimista, turhaa sananhelinää ja vaikuttavaisuuden puutetta, mutta se meidän täytyy nyt tehdä toisella kertaa.

III.

Koetimme viimen (9:nnessä numerossa) osottaa, kuinka kirjallisuutemme on sen mukaan virkistynyt, kuin se on omistanut yleis-eurooppalaisia, nykyajassa liikkuvia aatevirtoja ja näkökantoja. Vaikk’emme olisi tuoneet esiin esimerkkejäkään, olisi jokainen vähän ajattelemalla voinut käsittää että niin on ja miksi niin on. Sillä juuri tähän aikaan tulee yhteiskuntaelämässä ja koko ihmisellisiä piirissä monenlaisia uusia puolia esiin, uusia pulmia eteen, jotka opettavat katsomaan elämää monessa suhteen aivan toiselta kannalta kuin ennen tehtiin, eivätkä voi olla vaikuttamatta näkökantaan kirjallisuudessa. Tuo kaikki tulee suurten sivistysmaiden kehittyneemmissä yhteiskunnissa ja niiden kirjallisuudessa hyvin selvästi näkyviin, jonka vuoksi meidän kirjallisuutemme tulee ottaa oppia niiltä, osatakseen katsella elämää nykyisiä oloja vastaavalla tavalla. Sillä sama olojen kehitys, kuin noissa suurissa yhteiskunnissa, on meilläkin edistymässä, koska kerta meillä on sama länsimainen sivistys. – Emme siis väitä että kirjallisuutemme edistyäkseen tulee ottaa ulkomailta sen tai tämän uuden aatteen ja ruveta sitä saarnaamaan, vaan että sen tulee suuren Euroopan kirjallisuudessa ilmautuvien näkökantain avulla oppia katsomaan ihmiselämää nykyisten olojen valossa, silla muuten se ei voi nähdä siihen tarpeeksi syvälle. Kun kirjallisuudessa ei ilmesty ajalle omituinen näkökanta, niin se ei myöskään jaksa tuoda ilmi aikansa elämänilmauksia. Sitä todistaa monikin viime vuonna ilmestymistä kirjallisuutemme tuotteista.

Mainitsemme esim. Kaarlo Hemmon runovihon ”Kynäelmiä.” Se on tässä suhteessa hyvin kuvaava, sillä vanhat runouden ihanteelliset mieliaineet, lempi, isänmaanrakkaus j. m. s., ovat siinä saaneet suuren sijan, niin ett’ei sanomalehti ”Finland” voinut olla ylistämättä kirjaa pilviin asti. Ja kuitenkaan ei siinä ole ainoatakaan värssyä, joka oikein eläisi, jossa tekijä olisi antanut osan omaa itseään, jossa lukija tuntisi ajan sydämmen sykkivän. Kirjoittaja näyttää tehneen runonsa vaan siksi että hänestä oli muka hauskaa ja kutkuttavaa olla ”runoniekkana”; aika itse ei ole pakottanut häntä runoiluun. Sen vuoksi hänen runoissaan saakin lukea vaan semmoista, jota luulee jo monta kertaa ennen lukeneensa. Mutta ”Finland” sanoo: ”hän on todellinen runoilija.” Sitä ei todellakaan mikään muu lehti olisi osannut sanoa kuin tuo yksi, joka aina lähtee arvostelemaan taideteoksia varma, omatekoinen mittapuu kädessä.

Mustakallion ennen joulua ilmestynyt runovihko, ”Pulmusparvi”, ei ole yhtä vähäpätöinen, mutta on sekin luettava samaan luokkaan. Sen runot ovat tuota meillä vielä tavallista ”kauniin muodostelemista”, jolla ei ole sen suurempaa tekemistä tekijän ja ajan sisällisen elämän kanssa. Ajatellaanpa että Mustakallion runot olisivat jääneet ilmestymättä; olisiko mikään uusi hengensuunta jäänyt sen kautta salaan? ”Finland”, joka kiitteli kirjaa, sanoi sen yhdestä runosta, että se olisi pari- kolmekymmentä vuotta sitten ollut ”oikein omaperäinen kappale”, mutta oli nyt maan yksinkertaisesti ”sievä pieni runo.” Omituista kiitosta. Sillä missä on runoilijan omaperäisyys, jos se pari- kolmekymmentä vuotta sitten ”olisi ollut” olemassa? – Mustakallion runovihko ei kuitenkaan ole huonompi eikä parempi kuin moni muu viime vuonna ilmestynyt kirjatuote. Tämmöisenä aikana, jolloin kertomusten ja runojen kirjoittamista pidetään niinkuin jonakin suurempana ja parempana työnä kuin jotakin muuta tointa, syntyy semmoisia tuotteita näin pienessäkin kirjallisuudessa kuin meidän. Niiden yhteisenä tunnusmerkkinä on, että ne omat kirjoitetut jonkun varman, tunnetun kauneuskäsitteen tahi epämääräisen tavan-omaisen periaatteen mukaan, pääsemättä milloinkaan oikein taiteelliseen, elävään vapauteen. Ja sill’aikaa liikkuu edessämme kansamme elämä ja pyrinnöt ja koko luonnon mahtava elintyö, odottaen kirjailijaa, joka heittäisi kaikki muut näkökannat ja tarttuisi luontoon semmoisena kuin hänen taiteilijasilmänsä sen näkee. Mutta, sanomme vielä kerran, joka tahtoo siihen kyetä, hänellä täytyy olla oikea hänen aikansa näkökanta.

Pietari Päivärinnan viime teokset osottavat hyvin valaisevasti, kuinka sopimaton meidän maamme henkisen ilman-alan umpinaisuus on kirjallisuuden edistymiselle. Sillä syynä Päivärinnan taantumiseen – jota ei voi kieltää – ei mielestämme ole, ainakaan yksinään, se, että hänen aiheensa muka ovat loppuneet, koska hänen runollinen piirinsä alkujaankin oli ahdas, – vaan siihen on syynä se, että hänen runottarensa on joutunut siihen ilmakehään, joka on maamme seisovaa ja vallitsevaa ilmaa, joka ei vaihdu ajan uudistuvien tuulien kautta. Kun Päivärinta ensimmäiset teoksensa kirjoitti, kuvasi hän aikuisensa kansan elämää oman luonteensa mukaan ja oman näkökantansa valossa, noudattamatta sitä tahi tätä siveys-opillista tahi kaunotieteellistä periaatetta. Sittemmin kun kirjailija on edennyt ja joutunut valtiopäiville ja kirkolliskokouksen, on hänen teoksissaan ruvennut itsetietoisesti näkymään nykyisille oloillemme omituinen n. k. ”kristillis-siveellinen” suuntaus. Ja mitä on seurannut? Viime vuonna ilmestyi Päivärinnalla seitsemäs osa ”elämänhavainnoita”, jossa oli kaksi uutta kertomusta. Toisessa, nimeltä ”Rauta-mies”, kuvataan rautatien työmiestä. Lukija odottaisi aineesta päättäen saavansa lukea jotakin tuommoiselle työmiehelle omituista ja kuvaavaa ja nähdä hänen vaivannäköjänsä rautatien työssä, samaan tapaan kuin Päivärinta ennen on kuvannut työn vaivoja esim. uudistaloa rakennettaessa. Mutta se odotus pettää. Tämä kuvaus on vaan vanhan-aikainen rakkausjuttu, jolla ei ole mitään tekemistä rautatien kanssa. Saman kirjan loinen uutinen kertoo erään papin rakkausjutun, jossa on joku hyvä kohta, mutta joka ei kokonaisuudessaan vedä vertoja kirjoittajan entisille. Päivärinnasta on kiitoksella sanottu että hänen maailmansa ”ei ole joukko ihmisiä, jotka vihaavat tahi hekumoitsevat, vaan on ehjä rakennus jota Jumala johtaa.” Kenties Päivärinta todella on viime teoksensa rakentanut varmaan suuntaan saadakseen Jumalan johdon oikein koneellisesti näkymään maailmassaan. Mutta vanhemmissa kirjoituksissaan hän epäilemättä kuvasi ihmisiä, jotka vihasivat ja rakastivat, surivat ja nauttivat ja taistelivat. Ja hänen merkityksensä ja arvonsa meidän kirjallisuudessamme on juuri se, että hän meidän kylmässä maassamme on näyttänyt joukon ihmisiä, jotka kovan luonnon kanssa taistelevat sekä sisällisesti että ulkonaisesti, ihmisellisine tunteineen ja intohimoineen, hänen voimansa on juuri hänen kirjailija-luonteensa intohimoisuudessa. Siinä suhteessa on myöhemmistä kirjailijoistamme häntä likinnä, niin oudolta kuin se monen korvasta kuuluneekin, Minna Canth. Mutta yleensä Pietari Päivärinta vielä odottaa jälkeläistään, joka niinkuin hän kuvaisi meidän oloissamme eteenpäin pyrkivän kansan riennot, taistelut ja intohimot, mutta suuremmassa piirissä ja laajemmalla näköalalla, uusien sekä henkisten että aineellisten olojen pohjalla.

Ennen joulua ilmestyi muuten kirja, joka hyvin hyvästi näyttää missä suhteessa kirjailija on aikansa aatteisin ja oloihin kotimaassaan sekä ulkomailla. Se on Lucina Hagman’in kirjoittama Fredrika Bremerin elämäkerta. Sama kirja on muutenkin niin oivallinen että sen tulisi olla jokaisessa kirjallisuutta viljelevässä perheessä. Voimme lopettaa tämän kirjotuksemme viittaamalla Fredrika Bremeriin, osottaaksemme kuinka kirjailijalla tulee olla avoin silmä ajalleen ja vähän edistyneempi näkökanta kuin sillä piirillä, joka ”on niinkuin pitää.”

Olemme maininneet vaan muutamia teoksia, koska tahdoimmekin puhua enemmän periaatteelliselta kannalta. Ajatteleva lukija kyllä jo on tästäkin nähnyt, mitä meidän kirjallisuudestamme puuttuu, mitä se kaipaa ja mihin suuntaan se par’aikaa pyrkii.

Lähde: Keski-Suomi 29.1.1887, 2.2.1887, 2.4.1887.