Silmästä silmään

Silmästä silmään. Kirjoittanut Larin-Kyösti

Ma seison peilini eessä

ja silmissä kuvastuu

rypyn rikkomat, kalpeat kasvot;

mies vieras lie joku muu. –

– Ma kuljin auringossa

ja taivaan ihanaa kastetta join,

ma tiedon himmeitä tähtiä luin,

satuvaippahan valkeaan pukeuduin

ja keijuista unelmoin.

Mies vieras on tuo, jota katson nyt,

hän joskus on juhlissa hymyillyt,

hän hekkuman herkut on tiennyt,

on heleissä helmoissa uinunut öin

ja lemmessä levännyt ruusuisin vöin

ja kätensä varsille vienyt.

Oman onnensa tahtoi hän valloittaa

ja hän tahtoi kauvas vuorien taa,

mistä kunnian kukkulat väikkyi

ja aattehen salamat säikkyi.

Hän lännen siivillä tahtoi pois

kuin kuuman verensä valtijas ois,

ja mielensä lauloi ja läikkyi,

hän nauroi ja hehkui ja hullaantui,

kävi vuoria, kovia koskia ui

ja kaihosi kaukaista tulta.

Hän vaaralle nous,

missä kotka sous,

näki poltetun metsän vaan

ja hiiltyvän mustan maan,

missä jalkoja poltteli multa,

näki peninkulmien savuiset salot

ja tuhassa toiveet ja tulessa talot,

jotka etsijän tietä sulki.

Hän taivaan tulille nyrkkiä pui

ja kolkkoa korpea kammoksui,

luuli tulevan maailman viimeisen yön,

näki turhiksi taistot ja turhaksi työn,

taas laaksoon hän murheella kulki.

Nyt näki hän elämän erämaan. – –

Hän elämän uness’ oli kulkenut vaan,

sen itse huviksi poltti hän näin

öin kulkeissa virvaliekkejä päin.

Hän itki, itki

ja kulki pitkin

kuin hullu houreissa soista siltaa

ja muisti lempensä ensi iltaa,

myös epätoivonsa viime yötä

ja monta syksyistä synnin työtä.

Hän muiston yrttejä yössä kitki,

ne poimi tähteen

ja löysi lähteen.

Hän itki kotia, kotimaataan

ja muisti äitiä, muisti taataa,

ja sydän paatunut heltyi, taipui,

hän lähteen reunalle vaipui.

Niin yksin, yksin siin’ istui hän

ja tunsi ikuisen ikävän,

hän katsoi alas

ja silmää salas...

Hän huomas kasvonsa kuihtuneiksi

ja huulet janosta kuivuneiksi;

hän lähteen silmästä joi ja joi

ja katso, – kukkia reunat nousi

ja pilven varjot ne pintaa sousi

ja puissa iloiset linnut soi,

hän raudan raikasta voimaa maistoi,

hän nosti päänsä ja päivä paistoi

ja nukkaa vihreän vihantaa

taas nosti elämän erämaa.

Hän tilit taivahan kanssa laittoi

ja vanhat valheensa poikki taittoi

ja yöstä rintansa rauhattuuden

hän tunsi syntyvän aamun uuden,

hän kulki lähteeltä riemuretkiin

ja luomislaulunsa suuriin hetkiin.

5/VI 1901.

Lähde: Larin-Kyösti 1901: Unta ja totta. Otava, Helsinki.