Sibylla ja Inmar ritari

Sibylla ja Inmar ritari Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen

Taas niinkuin ennen, Inmar, silmäs kiehtoo,

kuink’ yössä erakon luo osasitkaan tien?

Sun kätes, Inmar, yhä vetää, liehtoo,

nyt sentään liian hämmentynyt lien...

Taas rauha kaikkoo, niinkuin palokellot sois!

Ja kuten nurmeen rikkaruohon kukkasia,

niin mieleen versonnee vain harhaunelmia,

vaikk’ aimo olla päätöksemme ois.

Oi, tervetullut näille main! Käy lämpöön, lepoon!

Hoi, knaapi, käsiks Inmar ritarimme hepoon!

– Kas, tässä tupani, vain ahdas pesä ongelmain;

kai palkkejani laahaa lauseet viisauden,

vaan milloin niistä itse avun, lohdun sain?

Niin on kuin uhriks saalistavan ihmissuden

vain olis täällä korkeammat voimat annettu.

Ei auta arjen aherrus, ei pyhän haaveilu,

ja muuttua ei kai me voida.

Mut ruma vastasaapuneelle vaikeroida!

Kun taannoin katsoin iltatähteen,

niin sanomaton kaiho luokses vei

taas mietteet, kuten jano vie luo noron lähteen,

kun samassa jo kuulin ratsun kapseen, hei!

Sa saavut niinkuin yöhön aamurusko,

sun askeleissas syksyn ruoho äpäröi!

Käy saatossasi tanhut, soitto, kauneuteen-usko,

ja rinnassa taas huimin toive elää, isännöi!

Mut pauhaan liikaa. – Sinun ääntäs kuulla halaan.

Ma riemuun säryn, eloon jälleen palaan!

Lähde: Pennanen, Ain’Elisabet 1943: Huomensynty: runoja. WSOY, Porvoo.