Selvään veteen (runo)

Selvään veteen.

Kirjoittanut Juhani Siljo


Jäätä ja lunta ja jäät’ oli vain,
vaivoin ma laivani lävitse sain.
– Saavuinpa selvään veteen:
aallot vuorina vyöryvät eteen!
Äsken aavojen äänettömyys,
yksin kulkijan ikävyys.
– Kuulen jo kutsua monta,
aaltojen lempeä levotonta!
Ruskuen allemme murtui jää,
eespäin! se vain oli määränpää.
– Vieläkö kestät, keula?
suoraan näytätkö, suuntaneula?
Tie meren silmiin vihreisiin
päin suven tähtiä suunnattiin,
kestimme tuimalla tiellä.
– Ulapat vihreät uhkaa nyt niellä!
Eespäin! – Mut minne, ah minne päin?
Vaalenevan opastähteni jo näin.
Vain meren pettäväisyys
varma on – vain menon yksinäisyys!
Eespäin, mut eespäin yl’ aaltojen vain,
vaivoin kun laivani sulaan sain!
Kerranpa taas kokan eteen
talvi on valkeena hyytyvä veteen..


Lähde: Siljo, J. 1919: Selvään veteen: runoja ja tunnuslauseita . Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.