Seitsemän veljestä: Kuudes luku

Viides luku

Kuudes luku Seitsemän veljestä Kirjoittanut Aleksis Kivi

Seitsemäs luku

Oli vihdoin valmis veljesten pirtti. Viisi syltää oli sen pituus ja kolme sen leveys; itään päin antoi sen toinen, länteen toinen pää. Tultuas sisään ovesta, joka oli huoneen itäisessä päässä, seisoi oikealla suuri kiuvas-uuni, vasemmalla hinkalo, rakettu Valkoa varten talveksi. Kynnyksestä eteenpäin, lähes keskelle huonetta, oli allasi havutettu maa, mutta peripuolella oli uhkea permanto leveistä palkeista rakettu ja ylös tämän kohdalle väljä parvi. Sillä sekä asuintupana että saunana käyttelivät veljekset uutta pirttiänsä. Asuntohuoneesta noin kaksikymmentä askelta seisoi heidän aittansa, liitetty yhteen pienistä, ympyrjäisistä kuusista.

Oli siis veljeksillä oivallinen suoja sadetta, myrskyä ja talvipakkasta vastaan, oli myös varahuone heidän ruoka-aineitansa varten. Ja nytpä taisivat he täyttä tointa käydä käsin metsästämiseen ja kaikellaiseen pyydystykseen. Ja lähestyi silloin surma metsoille, teereille ja pyille, jäniksille, oraville ja jynkkämielisille mäyrille, niinmyös Ilvesjärven sorsille ja kaloille. Silloin kiivaan Killin ja Kiiskin haukkinasta ja pyssyjen jyskeestä kajahtelivat mäet ja äärettömät kuusiset salot. Kaatoi myös veljesten luoti tuolloin, tällöin pyöreäkarvaisen kontion; mutta ei kuitenkaan ollut vielä mesikämmenen pyyntiin oikea aika.

Tuli halla-öinen syksy, ja kuolivat tai pakenivat syviin kätköihinsä heinäsirkat, sisiliskot ja sammakot, ja olipa aika pyydystellä kettuja kiiltävillä sangoilla; tämän konstin olivat veljekset oppineet isältänsä. Saipa nyt moni vikkeläjalkainen Mikko maksaa hienolla nahallansa muutaman makean palan. – Jänisten tiedetään metsässä polkeilevan teitä pehmeään lumeen, ja näillepä teille virittelivät veljekset sadoittaisin messinkipauloja monen valkeaturkkisen surmaksi. Vielä olivat he rakentaneet itsellensä oivallisen, kalteva-aitaisen sudentarhan pensastoiseen ojankoon ahon itäiselle reunalle. Ja paitsi tätä olivat he, suden pyyntiä varten myös, kaivaneet kuopan, valtaisen syvän, kappaleen pirtistä kuivaan santaiseen tantereesen päin. Paisti vietteli jykevään aitaukseen monen nälkäisen suden; ja silloin, koska veljekset huomasivat saaliinsa ahdingossa, nousi tarhassa pauhua ja ryskettä pimeänä syksy-yönä. Silloin yksi veljeksistä seisoi aidan nojalla, pyssy kädessä, kiehtoen luodilla kaataaksensa karheakarvaista petoa; toinen hänen rinnallansa, pitäen tulta, tervaskalikallista, loimottavaa soittoa. Mikä taasen heistä autteli Killiä ja Kiiskiä ajelemaan pensastosta ulos synkeänaamaisia, irvisteleviä petoja, väikkyen tervasloimoinensa tuonne, tänne. Kova oli meteli miesten huudoista, koirien reuhusta ja pyssyjen paukkinasta ja väsymättä remahteli korpi ja Impivaaran komeroinen seinä. Niin temmellettiin, lumi tahraantui, punertui yhä enemmin ja enemmin, sotkettiin tuhanteen suuntaan, kunnes viimein kaikki häntyrit makasivat veressänsä. Ja siitä saattoi taasen saaliin nylkeminen veljeksille työtä ja tointa, mutta olipa heille kuitenkin tämä toimi vallan hauskaa. – Myös kuoppaan, ahon läntisellä partaalla, kiiruhti yksi ja toinen metsän viistosilmä.

Tapahtui kerran, että varhain eräänä aamuna, muiden vielä maatessa, Timo läksi katsomaan viritettyä kuoppaa, jonka puoleksi vajonnut peite jo matkan päästä antoi miehelle hyvän toivon. Ja ehdittyänsä kuopan reunalle, näkikin hänen iloinen silmänsä syvyydessä hallavan esineen, näki aika suden, joka, kuono painettuna vasten maata, makasi liikkumatta, kyräten silmillään ylös kohden miestä. – Mitä päätti nyt Timo? Yksin nykistää sudelta hengen ja muiden suureksi huviksi astua pirttiin, karvainen taakka olalla. Kävi hän juoneen, kantoi esiin tikapuut pirtin seinykseltä, asetti ne varoten kuoppaan, ja itse, raskas halkonuija kädessä, astui hän alas pitkin pykäliä, aikoen rouhaista myrskäksi pedon pään. Kauan huhtoili hän nuijallansa, hampaat irvissä, mutta ainapa vaan tyhjää ilmaa. Suden pää pujahteli aivan vikkelästi, pujahteli oikealle, vasemmalle, koska mies läimäytteli hankalalla aseellansa. Viimein pudotti hän nuijansa sudelle, eikä keksinyt silloin muuta neuvoa kuin astua ylös ja rientää pirttiin ilmoittamaan mitä oli tapahtunut.

Siitä, hetken päästä läksivät veljekset, varustettuna seipäillä, köysillä ja kuristimilla, saavuttamaan saalistansa. Mutta tyhjä oli kuoppa heidän ehdittyänsä esiin. Pitkin tikapuita, jotka Timo oli jättänyt jälkeensä kuoppaan, oli heidän sutensa koreasti astunut ylös ja vilkaisnut tiehensä, kiittäen onneansa. Sen huomasivat veljekset paikalla, ja, kiroten ja kiristellen hampaita, nyt etsi heidän julmistunut silmänsä Timoa; mutta hän ei ollutkaan enään saapuvilla. Hän juoksi jo paeten tuolla metsän reunalla, jossa pian peittyi männistön suojaan. Hän ymmärsi, ettei ollut hyvä jäädä asiasta enemmän keskustelemaan. Mutta muut kiljuivat hänen peräänsä, nyrkit pystyssä, luvaten peitota hänen hillukaksi aina päästä kantapäihin asti, jos hän vielä uskaltaisi pirtin ovea raoittaa. Niin he uhkailivat, jättivät kuopan äkeinä ja vihaisina, ja astuivat pirttiinsä takaisin. Mutta pakolaisena käyskeli metsässä Timo, ja pian rupesivat veljekset katumaan käytöstänsä häntä kohtaan, huomaten vahingon tapahtuneen hänen ymmärtämättömyytensä kautta, vaan ei häijystä koiranjuonesta. Sentähden astui Juhani jo ennen iltaa Impivaaran harjulle ylös, huuteli sieltä vahvalla äänellänsä kohden kaikkia ilmoja, ja kutsui Timoa, vakuuttain ja vannoin hänen ei tarvitsevan pelätä palatakseen paikalla takaisin. Niin hän huuteli, ja hetken mentyä palasi Timo, kyräten pahasti ja mulkoillen silmiänsä. Lausumatta sanaakaan riisui hän päältänsä, kallistui vuoteellensa alas, ja pian kuorsasi hän syvässä unessa.

Tullut oli myös karhunpyynnin otollisin aika. Silloin ottivat veljekset keihäänsä, painoivat kivääreihinsä tuikeat luodit ja läksivät herättämään salon ruhtinasta, joka jo pimeässä konnossaan uneksui syvällä lumisten kuusien alla. Ja kaatoi heidän luikkunsa monen turpaisen kontion, koska hän vihaisena rynkäsi rauhankammiostaan ulos. Silloin nousi usein tuima taistelo, lumi suoksahteli kauas ympärille ja punertui vuotavasta verestä, kun haavoja annettiin kahden-puolen. Niinpä taisteltiin kunnes viimein karheanaamainen otso makasi rauhallisna. Mutta veljekset, ehdittyään iloisesti kotiansa taakkanensa, voitelivat haavojansa lääkkeellä, joka oli rakennettu viinasta, suolasta, kruudista ja tulikivijauhoista. Sillä he voitelivat haavojansa ja pyhkäisivät keltaruskeata tervaa päälle.

Niin haalivat he elantoansa korvesta ja mäkien viidoista, täyttäin varahuoneensa monellaisella otuksella: linnuilla, jäniksillä, mäyrillä ja karhun-lihalla. Olivat he myös pitäneet huolta vanhan uskollisen Valkonsa talvisesta muonasta. Nähtiin suon rannalla tuolla valtainen, sirpillä niitetty ja sileäksi harjattu heinäsuova, kylliksi riittävä talven kestäessä. Ei ollut myös unohdettu heidän pirttinsä talvilämpymän varoja. Seisoi huikea halkopino lähellä aittaa ja vielä tervaskantoja korkea kasa, kuin aika röykkiö Hiiden hirven sarvia, pirtin seinyksellä, ulettuen maasta ylös katon räystääsen asti. – Niin varustettuna taisivat he vakaasti katsoa talvea vasten hyyrteistä partaa.

On joulu-ilta. Ilma on suoja, harmaat pilvet peittää taivaan ja vasta tullut lumi peittää vuoret ja laaksot. Kuuluu metsästä hiljainen kohina, teeri illastaa urpuisessa koivussa, tilhiparvi punoittavassa pihlajassa, ja harakka, männistön kärkäs neito, kantelee varpuja vastaisen pesänsä perusteeksi. Niin mökissä kuin komeassa kartanossa on iloa ja rauhaa, niinmyös veljesten pirtissä Impivaaran aholla. Ulkopuolella sen ovea näet olkikuorman, jonka Valko on vetänyt Viertolan kartanosta joulun kunnioiksi pirtin laattialle. Ei tainneet veljekset täälläkään unohtaa joulu-olkien kahinata, joka oli ihanin muistonsa lapsuuden ajoista.

Mutta pirtistä kuuluu löylyn kohina kiukaan kuumilta kiviltä ja pehmeitten vihtojen hutkina. Ottavat nyt veljekset ankaran joulukylvyn. Ja koska viimein polttavan helteinen löylytys oli päätetty, astuivat he alas, pukivat päällensä ja istuivat levähtämään palkeille, jotka rahien verosta olivat asetetut pitkin seiniä. Siinä he istuivat, puhallellen ja vuodattaen hikeä. Loimottava päre valkaisi huonetta; Valko hinkalossaan rouskutteli kauroja, koska oli muistettu hänenkin jouluansa; torkkuen ja haukoitellen istui orrellansa kukko; Killi ja Kiiski, leu’at käpälillään, makasivat lähellä uunia, ja Juhanin polvilla kehräili entinen Jukolan vanha, vesiharmaa kissa.

Rupesivat viimein Timo ja Simeoni rakentelemaan ehtoollista; mutta muut nostelivat lyhteitä sisään. Aukaisivat he siteet, levittelivät oljet permannolle noin korttelin paksulta, mutta paksummalta parvelle vielä, jossa he tavallisesti viettivät iltansa ja yönsä. – Valmis vihdoin oli ehtoollinen: seitsemän reikäleipää, kaksi tammipöytyrillistä höyryävää karhun-lihaa ja kiulullinen olutta seisoi pöydällä. Itse olivat he keittäneet oluensa, muistain tarkasti äitinsä menetystä tämän juoman panossa. Mutta olivatpa sen laittaneet väkevämmäksi tavallista talonpojan olutta. Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivossas. – Mutta pöydässä istuivat he jo kaikki, nauttien lihaa ja leipää ja kiulusta vaahtoavaa olutta.

AAPO. Onpa tässä runsaastikin pinottu etehemme einettä.

JUHANI. Syödään ja juodaan, pojat, sillä nyt on meillä joulu, joulu kaikilla, niin elikoilla kuin ihmisilläkin. Valeleppas, Timo-veikkoseni, oluella Valko-raiskan kaurakasaa tuolla soimessa. – Kas niin! olkoon menneeksi tuoppi kumminkin. Tänä iltana ei yhtään kitsautta, vaan kaikki saakoot, niin hepo, koira ja kissa kuin Jukolan iloiset veljekset. Kukko maatkoon rauhassa ja periköön osansa huomenna. Tuossa teille, Killi ja Kiiski, huikea kimpale karhun koivesta, ja tuossa sinulle, kissa-rukka. Mutta ensin kättä, sinä killisilmä! – Kas niin! Ja sitten molemmilla käsillä! Katselkaapas kissamme konsteja ja sanokaat, että minäkin olen hieman opetusmestaria. Kättä paiskelee hän jo molemmilla kääpillä yht’aikaa, ja silloinpa hän asettaa itsensä istumaan kuin vakava ukko ja pistää, veitikka, kumpaisetkin etu-tallukkansa kouraani. Noin!

AAPO. Voi tuota pilaa!

TUOMAS. Mitä miehen vielä vanhoilla päivillänsäkin pitää oppiman.

JUHANI. On mar’ se oppi vetänyt aikaakin. Mutta enpä hellittänyt poikaa ennen kuin hän molemmilla käpälillä kiitti opettajaansa. Nyt hän sen tekee kuin mies, ja maisteri on maksettu. – Sepä vasta kissa! Kas tuossa! pistäppäs poskees kappale karhua. Ja Kiiski ja Killi sitten. Niin, niin! »Visko miestä, mutta älä hänen koiraansa». Oikein! Mutta tähän tahdon lisätä: visko Jukolan Jussia, mutta älä hänen kissaansa.

EERO. Noudatappas tänne sitä olut-kiulua, Juhani.

JUHANI. Saaman pitää. Juo, veikkonen, Jumalan luoma, juo, sillä nyt on joulu, ja varoja ei puutu aitasta. Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhaksi ja tomuksi koko tämä maailma paitsi Impivaara ja sen ympäristö. Täällä elämme kuin huhdassa vaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista ihmisistä. Täällä on meidän hyvä olla. Metsä on niittumme, peltomme, myllymme ja pesämme ijankaikkinen.

TIMO. Ja liha-aittamme.

JUHANI. Juuri niin! Täällä on hyvä olla! Kiitoksia, Lauri, keinostas, jonka meille keksit, päästäksemme maailman markkinoilta. Täällä on vapaus ja rauha. Kysynpä vielä: mitä huolisimme, vaikka polttaisi kultainen tuli tämän maailman kaiken, kun vaan säästyy pohjapuoli Jukolan talosta ja sen seitsemän poikaa?

TIMO. Lähtis kulovalkea kerran karsimaan yli koko maailman, niin tuhaksi ja poroksi menis myös Jukolan pohjapuoli ja vielä sen seitsemän poikaakin kaupan päälle.

JUHANI. Sen hyvin tiedän. Mutta katsos kun mies taitaa aatella mitä hän tahtoo, aatella itsensä koko maailman herraksi tai tönkeileväksi sontiaiseksi. Kas hän taitaa aatella kuolleiksi Jumalan, perkeleet, enkelit ja koko ihmissuvun ja elikot maassa, meressä ja ilmassa, aatella maan, helvetin ja taivaan katoovan kuin tappuratukko tulessa, ja pimeyden astuvan sijaan, jossa kenokaula sinä ilmoisna ikänä ei Herran valkeutta huuda. Niin sinkoilee täällä miehen aatos: ja ken taitaa viskellä verkkoja sen teille?

TIMO. Kuka käsittää tämän maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on typerä ja tyhmä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä ollaan vaan.

JUHANI. Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä puuttuu?

TIMO. »Ei Jumalan armoa eikä linnunkaan piimää». Aitta on ruokaa täys ja pirttimme lämmin. Täälläkin kiiriskelemme oljilla.

JUHANI. Täällä kiiriskelemme kuin mullikat kahisevilla oljilla. Kylpeä taidamme koska miellyttää, koska vaan päähämme pistää, ja syödä koska maistaa. – Mutta olemmehan jo ravitut miehet. Ei siis muuta kuin siunaamme säkkiämme ja korjaamme pöydän.

SIMEONI. Odottakaas siks kun olen lukenut lyhykäisen ruokaluvun ja laulanut värssyn päälle.

JUHANI. Se jääköön tällä kerralla. Miksi et tehnyt sitä ennen atriaa? – Käyppäs, Eero-poika, nuorimmakses laskemaan tynnöristä olutta.

SIMEONI. Et salli siis laulettavan virrenvärssyä joulu-illan kunnioiksi?

JUHANI. Eihän meistä laulajiksi, velikulta. Lauletaan ja luetaan sydämmissämme, joka onkin Jumalalle otollisin uhri. – Mutta tuossa taasen olutkiulu, kuohuva ja vahtoova kuin Kyrön koski. Tattis, poika, vaan! Saadaanpas tästä! Kimauta tuosta, veli Tuomas, ja oikein aika mekosta.

TUOMAS. Enhän tuossa kauankaan huikaile.

JUHANI. Niinhän mies kulauttaa. Sellaiset siemaukset saattaa kurkuistamme oikein lukkarin-kurkut.

»Elettiinpä ennenkin,

Vaikk’ ojan takan’ oltiin;

Ojapuita poltettiin

Ja ojast’ oltta juotiin».

Juuri niin. Mutta onhan juomanamme ohran ruskea neste, polttopuunamme halko ja tervaskanto, ja allamme on pehmeä, olkinen polstari, oiva painitanner vaikka kuninkaille ja suuriruhtinaille. – Yksi sana, Tuomas. Takasihan kerran veli Aapo sinun väkes ja voimas käyvän jo huikeasti yli Juhon, mutta sitä en juuri mielisi uskoa. Kuinkahan tuossa pyörähtelisimme? Koetetaan!

SIMEONI. Alallamme! ja armahtakaat noita kiiltäviä olkia edes huomispäivään.

JUHANI. Nythän ilo parhaimmallansa, »aatosta juhla korkein»; ja pahnoiksihan on olkien mentävä. – Miellyttääkö Tuomasta?

TUOMAS. Käyhän tuota koettaa.

JUHANI. Ristipainia!

TUOMAS. Olkoon menneeksi!

JUHANI. Isketäänpäs, isketäänpäs!

AAPO. Varro, poika! Saakoon Tuomaskin lujan kahmauksen housusi kaulureista.

JUHANI. Hän saakoon, hän saakoon!

EERO. Juho, miksi irvistät ja väännät silmiäs kuin härkä penkissä? Voi veljeäni! Mutta katso, ettet itseäsi häväise nyt.

AAPO. Kaikki hyvin. Kenen on ensimmäinen heitto?

JUHANI. Olkoon se Tuomaan.

TUOMAS. Olkoon se vanhimman veljen.

JUHANI. Seiso sitten kannallas.

TUOMAS. Tahdon koettaa.

JUHANI. Seisotko, seisotko?

TUOMAS. Tahdon koettaa.

AAPO. Heleijaa, pojat! Sillä lailla, juuri niin! Taistelettepa kuin uskon sankarit. Juho kimpustaa ja vääntää kuin Israeli itse ja »Tuomas seisoo niinkuin tammi».

EERO. »Koska saarnaa Aaprahammi». Mutta katso Juhon suuta ja kauhistu. Ah! pistäisin nyt vaikka teräspuikon hänen hampaittensa väliin – roiskis! ja olispa se kohta kahtena kappaleena. Kauhistunpa, kauhistunpa!

AAPO. Miesten otteloa vaan. Nousee ja vaipuuhan allamme palkit.

EERO. Kuin urkujen polkimet; ja Tuomaan töppöset kyntää laattiata kuin järeät metsä-sahrat.

AAPO. Ei siinä juuri sivelläkkään maitosormilla. Peijakas! olis tämä pinnistys tuolla vuorella, niin iskisivätpä korkkoraudat säkeniä kalliosta.

EERO. Oikein kultaisia tähtiä lentelis metsään, ja nousispa tuosta iloinen kulovalkia. – Mutta aina seisoo Tuomas.

TUOMAS. Oletko jo nytkinyt tarpeekses?

JUHANI. Heitäs sinä.

TUOMAS. Tahdon koettaa. Mutta katso nyt, niin laattia pyörii.

EERO. Muista, muista, Juho! –

AAPO. Se oli heitto.

EERO. Se oli jumaus kuin »Haamaan halkonuijasta» kuin isku »taivaan tulivasarasta».

TIMO. Ja tuossa makaa Juhani kuin mallassäkki.

EERO. Voi »Poika-Jussia»!

TIMO. Niin kutsui hän itseänsä pikku-poikana.

AAPO. Pitää kuitenkin tietämän kuinka miestä heittää. Muista, Tuomas: eihän ole ihmisen ruumis raudasta, vaan lihasta ja luusta.

TIMO. Niin, vaikka hän housujakin kantaa.

TUOMAS. Turmelinko sinua?

JUHANI. Katso itses.

TUOMAS. Nouse ylös.

JUHANI. Nousen kyllä ja näytän sinulle miesvoiman käsikapulassa. Siinä leikissä voimat punnitaan.

TUOMAS. Tuoppas, Eero, haara tuolta nurkasta. – Kas tässä, Juhani.

JUHANI. Tässä olen. Ja nyt takatassu vasten takatassua ja ympäri haarua kynnet!

AAPO. Ja koska luihkaan, silloin vetäkäät, mutta ilman yhtään tempausta. Haara varpaitten kohdalle, juuri varpaitten kohdalle, ei tuumaa kummallekaan puolelle. – Nyt, pojat!

TIMO. Juho nousee ylös että kääkähtää vaan.

AAPO. Eihän siinä armotkaan auta.

JUHANI. Mene laskemaan olutta, Timo.

TIMO. Onnuthan, veli.

JUHANI. Olutta laskemaan, sinä riivatun nallikka! Kuulitko? Vai tahdotko korvilles?

TUOMAS. Vioitinko jalkas?

JUHANI. Mitä huolit siitä? Katso oma käpäläs. Mitä koskee se minuun, jos korkkoni heltikin saappaastani? Heltihän se painissa kuin nauriin liuska. Mutta katso itses, sinä. Näkyy, että voitat minun painissa ja käsikapulassa; mutta tules tappelemaan.

AAPO. Tappelus ei kuulu asiaan nyt.

JUHANI. Kyllä, jos vaan tahdomme.

TUOMAS. Minä en tahdo.

JUHANI. Et uskalla.

AAPO. Tiedä paini leikiksi.

SIMEONI. Minä tiedän sen leikiksi, josta syntyy usein tappelus ja murha.

JUHANI. Tuomas voittakoon, mutta ei notkista Juhania tässä kukaan muu. Sen vannon ja näytän miehestä mieheen yli kaiken komppanian. – Yksi nappaus, Aapo! Pitääkös kaulukses? Pitääkös?

AAPO. Hurjapää ilman pienintäkään syytä! Malta, malta, ja painikaamme kunnon tavalla.

JUHANI. Kirkas leimaus!

AAPO. Malta, sanon minä. – Kas niin, nyt heitä.

EERO. Juho tanssii polskaa niinkuin poika, vaikka ontuenkin.

JUHANI. Mitä lausut nyt, veli Aapo?

AAPO. Että makaan sun allas.

JUHANI. Astuppas numeroon, Simeoni.

SIMEONI. En tuhannen riksin edestä rikkomaan korkeata juhlaa.

JUHANI. Kunnioitettu olkoon joulu-juhla! Eihän sitä viattomassa painissa rikota, jossa mielemme on iloinen ja sydämemme puhdas. Yksi koetus, Simeoni!

SIMEONI. Miksi kiusaat minua?

JUHANI. Yksi rynnistys!

SIMEONI. Sinä saatana!

AAPO. Rauhaa hänelle, Juhani, rauhaa!

JUHANI. Sopiihan meidän koettaa. Kas niin, yksi ainoa kiekaus kauluksesta!

SIMEONI. Mene helvettiin, häijy henki! Minä myönnän, että voitat.

TUOMAS. Sen uskon vasta koska näen. En luule Simeoninkaan jänteitä juuri vasikanlihaksi.

JUHANI. Sentähden tulkoon hän koettamaan. Siinähän nähdään, ovatko vasikkaa vai mustaa, saartuvallista karhua.

AAPO. Olkoon hän oloillansa ja astukoon esiin toinen uros, mieluisampi rinnustukseen. Veli Timo, aina uljas mies!

JUHANI. Haluttaisko?

AAPO. Päin tuuleen, Timo! Ethän ole koskaan nurru-poika.

TUOMAS. Ei koskaan, vaan aina reipas, aina niinkuin omassa talossansa. Enhän unohda tempausta, jonka hän teki tuossa ainoisessa melakassa Toukolaisten kanssa. Saipa hän ensin huomaamatta nupillensa aika nassauksen, mutta, siitä suuriakaan huolimatta, kääntyi hän vakaasti ympäri, sieppasi seipään miehensä kourasta ja nytpä iski hän takaisin vasten pääkuorta – ja seiväs poikki. Seiväs poikki että sälähti, ja alas maahan lotkahti mies kuin tyhjä säkki. Niin teki Jukolan Timo. Ja minä tiedän, että löytyy hänessä miehen-vastusta vieläkin.

TIMO. Tuleppas, poika.

JUHANI. Sitähän juuri mielin. Mutta annas kun kieppaisen pielistäsi kiinni minä myös. Nyt olen valmis.

AAPO. Ensimmäinen olkoon Timon.

JUHANI. Olkoon niin. Ehdinpä vähän puuskuttamaan.

TIMO. Kas tuossa!

JUHANI. Ei, poikaseni!

TUOMAS. Jotenkin tuima tempaus, Timo, sinä urhoollinen Timo! Mutta onkos varaa parantaa?

JUHANI. Ei tästä näin vaan mennä.

TUOMAS. Timo, onkos varaa parantaa?

TIMO. Pitäis olla. – Mitä tämä sanoo?

JUHANI. »Ei tästä näin vaan mennä, sanoi Hyvänmäen kerjäläinen.»

AAPO. Kerran vielä, Timo.

TUOMAS. Onkos varaa parantaa?

TIMO. Pitäis olla. – Entäs tämä?

JUHANI. »Ei tästä näin vaan mennä, sanoi Hyvänmäen kerjäläinen.»

TUOMAS. Mutta se oli nykäys, joka tuntui.

EERO. Ei vaaraa, ainoastaan hieman ja juuri viattomasti tärähti Juhanin ääni.

JUHANI. Pystyssä seison.

TUOMAS. Kerran vielä, Timo.

TIMO. Koetetaan, koetetaan.

JUHANI. »Ventta-holl!» Housuni putoo!

TIMO. »Mutta nyt, sanoi Kaitaranta».

JUHANI. Housuni putoo! Kuuletko sinä?

TIMO. Kas noin, veljeni!

AAPO. Tuossako makaa Juhani taas, suudellen permantoa?

EERO. Ja puhaltaen niinkuin sonni-härkä. Mutta hyvä että »ehtii hän vähän puuskuttamaan».

TIMO. Allani makaa poika kuin märkä tallukka vaan.

TUOMAS. Mutta housunsa tekivät hänelle teposet.

AAPO. Olkoon se sanottu totuuden nimessä. Juhanin omat housut olivat tässä herraansa vastaan ja rupesivat liittolaisiksi Timolle.

EERO. Niin on asia. Sentähden kaikki housut pois ja uudistukoon leikki.

SIMEONI. Pidä nyt kitas, sinä rääkkä! Annanpa muutoin vasten nokkaas. Eikö ole sinulle jo kylliksi tätä helvetin leikkiä?

EERO. No muuttukoon se taivaan leikiksi. Housut ja paidat pois, ja painikaat kuin kaksi enkeliä Paratiisin pelloilla.

TUOMAS. Miksi istut hänen niskoillansa, Timo?

TIMO. Olis nyt halko, niin panis niin pitkin pakaroja että pläikkyis.

AAPO. Miksi niin? Tämä on painia, vaan ei tappelusta.

EERO. Onko Timo suutuksissaan?

TIMO. Ei suinkaan, ei suinkaan, mutta sanonpa: olis nyt halko tai ympyriäinen tela, niin panis niin pitkin pakaroja, että pläikkyis.

TUOMAS. Laske hän ylös.

TIMO. Nouse, Jumalan luoma.

JUHANI. Minä nousen, ja tiedä, saatuani housut kiinni taas, on vuoro sinun taas painua alas, ja toisin kuin äsken minä. Minähän, poloinen poika, kämärryin alles onnettomuuden kautta, jonka sinä niin vikkelästi käytit hyödyksesi, hunsvotti, saapasvedin!

AAPO. Vihastuminen kauas! Minä tiedän että hän tuskin huomasi housuvahinkoas, ennen kuin heitto oli tehty. Sen teki hän tiimmellyksen kuumuudessa, poika-parka.

JUHANI. Sen hän kyllä tiesi, se mullisaukko. Mutta olettepa kaikki niinkuin korpit niskoillani. Vai ei hän tiennyt. Enkö huutanut kuin rajamies huikealla äänellä: ventta-holl, housut putoo? Mutta hän ei siitä huolinut, vaan tempaili kynsineen ja hampaineen kuin kissa. Mutta istu ja pala! Kyllä sinun opetan tästedes käyttelemään onneksesi toisen sylttyhousuja, kyllä sinun opetan.

TIMO. Sen tein minä tiimmellyksen kuumuudessa, poika-parka.

JUHANI. Minä sinun opetan, saatuani housut ylös ja nälkävyön kiinni kuin nalkitun vanteen.

TIMO. Minä annan palttua koko painille; koska kerran voitin, niin voitin, eihän siinä mitään muuta mutinata. Mitä kuuluu housut tänne? Painissa painii mies, vaan ei housut ja säärykset tai muut lumisukat.

JUHANI. Kourat kaulukseen taas ja rinta vasten rintaa! Istu ja pala!

TIMO. Menenkö ma hänen kanssansa tuohon lapsekkaasen työhön?

EERO. Mitä hän kysyy vielä. Mene, Jumalan luoma, mene koska pääset.

SIMEONI. Älä mene, sanon minä.

EERO. Älä mene, jos pelkäät ja vapiset.

JUHANI. Nyt ei auta pelko eikä vapistus, vaan täytyy hänen käydä uuteen kilvoitukseen ja juuri tällä Jumalan hetkellä.

EERO. Armahda häntä, Juhani, armahda!

TIMO. Minkätähden? Eero, minkätähden? Olkoon menneeksi yksi pinnistys vielä, yksi tai kaksi. Tersii vaan!

JUHANI. Tässä, poika!

TUOMAS. Koreasti, Juho!

AAPO. Koreasti! Noinhan tappelee kaksi nälkäistä haukkaa.

SIMEONI. Tappelua, sulaa tappelua!

AAPO. Järkevästi, Juhani!

SIMEONI. Voi teitä hirmuja, voi teitä hirmuja!

EERO. Älähän veljeäsi runno!

SIMEONI. Aha, aha! johan kelmenee Eerokin. Siinä ovat kalas, joita onkeilit.

TUOMAS. Juhani!

SIMEONI. Hajoohan jo pirttikin, te pedot ja perkeleet!

JUHANI. »Votti, poika, sanoi Ryssä!» No miksi makaat siinä, ja killistelet ylös kattoon?

TIMO. Sinä voitat minun nyt, mutta annappas ajan vähän muokata vielä: sinä vanhenet ja kasvat pikkuiseksi, mutta minä vartun ja voimistun.

JUHANI. Kerran ransistuu ja loppuu tämä maailmakin, saati syntinen ihmis-parka. Aika tasii meitä kaikkia, veljeni. Mutta nouse ylös ja kulauta naamaas siemaus olutta ja tunnusta että on sinussa pari luotia vähemmin voimaa kuin minussa.

TIMO. Se nähtiin. Tuossahan makasin rähmäkkäänä allas ja sinä päälläni kuin röyheä karhu.

JUHANI. »Saappas tästä, Saparamatti, Kiikka-Heikin kannusta!» – Olen siis Jukolan laumassa toinen mies mitä voimaan kosee. Lauri ja Eero ovat tosin koettamatta vielä, mutta he tietäkööt että mesiäisiä he kuultelisivat koetuksessa; ja Simeoni on itsensä tunnustanut heikommaksi minua. Mutta pikkusormen mies ei ole Jukolan veljeksistä yksikään, sen takaan minä. Tulkoon tänne vaikka viisikymmentä Toukolaista, nyrkki vasten nyrkkiä. Viisi tynnöriähän minä niskallani kannan, ja Tuomas vähän enemmin; viisi tynnyriä, kun toinen vaan painon selkääni pinoo.

TUOMAS. Mutta mielisinpä nähdä Laurin ja Eeron lyövän painia oikein tiukasti.

AAPO. Totisesti jotain nähtävää. Toinen vakava ja tyyni kuin talven suoja, toinen pikkuinen kuin keri, mutta niinkuin leimaus vilkas ja terävä. Päin tuuleen, ja siinäpä ottelevat kärppä ja koiras-jänis. En vertaa sinua jänikseen arkuudesta, siihen ei ole syytä, en liikuntoskaan tähden, sillä Lauri astelee kuin seppä Könnin kuokkamies, – jonka jalkoja ja kuokkaa käytteli sukkela kellovärkki mahassa – mutta näyttäispä mielestäni ottelo kuin kärpän ja uhkean koiras-jäniksen paini.

JUHANI. Yksi rinnustus, pojat, yksi rinnustus tai ristipaini!

LAURI. Mitä tiimellyksestä Eeron kanssa? Hänestä et saa kunnon nappausta koskaan, vaan tuolla hän teiskaa haaroissa kuin kissa, kynsii ja likistelee toisen ohimia sen riivatun tavalla, että tuskin voit vetää hengen pihausta rintaas. Niinpä hän teki koska menneenä syksynä painiskelimme Aroniitulla. Ja kuka siinä voitti, kuka alle meni, sitä »ei ymmärtänyt Iivarikaan». Mitäs minä hänen kanssansa enään menisin?

EERO. En ollut vahvempi sinua hiuskarvankaan vertaa. Usko jos tahdot.

LAURI. Sen uskon, koska tiedän sinun heikommaksi.

JUHANI. Sen näyttäköön rehellinen paini.

LAURI. Mitäs minä hänen kanssansa enään menisin?

SIMEONI. Pankaamme jo ma’ata, te villityt.

JUHANI. Öitä on monta, mutta joulu on vaan kerran vuodessa, ja sentähden iloitkaamme nyt. Iloitse, sinä jouluhuone, iloitse koko Israelin maa! Tänä yönä, tällä hetkellä on tapahtunut suuri ihme Babylonin kaupungissa. Iloitkaamme! – Mitä leikkiä löisimme? Syömmekö joulupaistia? pistämmekö sikaa, vai sohimmeko suutaria?

SIMEONI. Kas niin! Tässäkö vielä uisakoittelisimme kuin vallattomat kakarat? Mene pois!

JUHANI. Nuoren miehen naimattoman elämä on tanssia. Eikös niin, Timo?

TIMO. Hi, hi, hi!

JUHANI. Eikös niin?

TIMO. Kyllähän se semmoista on.

EERO. Juuri niin, »Jussi-kulta».

JUHANI. Sanoi kettu jänikselle. Oikein! Tämä elämä käy laatuun; onhan se välimmiten lystiäkin ja nostelee hieman kantapäitä. – Tanssikaamme ryssää; siinä olen minä juuri mekkari. Katsokaas!

AAPO. Antaisko oluemme huimausta?

JUHANI. Kumauta naamaas kannua kolme, niin etköhän huomaa pientä leiskausta tuolla yli-kerrassa? – Mutta laula, Eero, koska Poika-Jussi tanssii. Hellitäppäs!

EERO. Mitä sorttia tahdotaan?

JUHANI. Mitä hyväänsä, kun se vaan raikkuu ja remuu. Hellitä, poika, kirkaise että multahirret nousee! Laula, sinä mulli-saukon poika, laula koska minä tanssin, loiskin niinkuin pässi, loiskin aina kattoon asti. Laula!

EERO. Tahdonpa koettaa:

»Iloitkaat ja riemuitkaat,

Nyt on meillä joulu;

Nyt on oltta ammeet täynnä,

Haarikat ja kiulut;

Ammeet täynnä, ammeet täynnä,

Haarikat ja kiulut!»

»Anjanpellon markkinoilla

Oltta, viinaa juotiin,

Mustan härjän hinnalla,

Nuot kihlakalut tuotiin,

Tuotiin, tuotiin;

Mustan härjän hinnalla

Nuot kihlakalut tuotiin».

Jussi, pussi, Jukolan Jussi!

AAPO. Vaiti, Eero, ja äläppäs suututa häntä.

JUHANI. Laula päälle vaan; en minä suutu; laula päälle, ettei mun tarvitse tanssia ilman musiikkia.

EERO.

Jussi, pussi, Jukolan Jussi!

»Jussi, Jassi, jauhokuono,

Porsaan pahnan pöllyttäjä...»

TIMO. Hi, hi, hi! Voi mitä hulluja lauleletkin.

JUHANI. Laula päälle vaan, laula päälle. En minä suutu.

EERO. »Jussi, Jassi, jauhokuono»,

Minä laulan ja napsaan vielä sormianikin.

»Porsaan pahnan pöllyttäjä,

Sikoläätin lämmittäjä!»

Jussi, pussi, Jukolan Jussi!

»Iita meni rantaan,

Kirjoitteli santaan

Nimen kultansa,

Nimen kultansa».

»Kun mä kultani äänen kuulin,

Ensi kerran nähdessäin,

Niin taivaan iloss’ olevain luulin,

Serafiimein seassa;

Niin taivaan iloss’ olevain luulin,

Serafiimein seassa».

Jussi, pussi, Jukolan Jussi!

»Muistatkos, Maija,

Kun mansikka syötiin

Ja iloleikki lyötiin?

Fralla ralla laa!

Mansikka syötiin

Ja iloleikki lyötiin».

Fralla ralla laa!

Jussi, pussi, Jukolan Jussi!

»Älä, sinä Aato-parka

Jussia soimaa;

Sen sinä tiedät että

Jussill’ on voimaa.

Jussi istuu linnass’,

Pukin lapa rinnass’;

Kaikki me olemme

Yhdessä hinnass’».

Fralla ralla laa!

»Vilukselan Vitka

Ja Viuvalan Pispa,

Syvän-ojan Sonni

Ja Sylvinän Jalli!

Ralla ralla laa!

Syvän-ojan Sonni

Ja Sylvinän Jalli!»

Ralla ralla laa!

»Voi minua, hurjaa poikaa,

Miks mä itsein laitoin!

Talo mull’ on kotona,

Ja itse kannan rautoi,

Talo mull’ on kotona,

Ja itse kannan rautoi».

JUHANI. Noin vaan! Noin! Eihän tässä raudat paina. Laula päälle!

EERO.

Jussi, pussi, Jukolan Jussi!

Jussi, Jassi, jauhokuono,

Porsaan pahnan pöllyttäjä,

Sikoläätin lämmittäjä!

Jussi, pussi, Jukolan Jussi!

Eikö ole jo tarpeeksi?

JUHANI. Enemmin! Karja-Matin häitä tanssitaan. Enemmin! Enemmin! – Karja-Matin häitä!

SIMEONI. Kukkokin jo hirmustuen kirkaisee tälle jumalattomalle menolle ja jyskinälle.

JUHANI. Kitas kiinni, kukko, ja älä siinä kotkottele!

TUOMAS. Onhan tuota jo tuossa, Juhani.

AAPO. Viehän sinusta hengen tuo turkkilaistanssi.

JUHANI. Tämä on ryssää. Eikös niin, Eero?

EERO. Tämä on jussia.

JUHANI. Olkoon niin, ja olkoon sitten menneeksi jussintanssia pari kymmentä loiskausta kerran vielä.

SIMEONI. Sinä hurja mies!

TIMO. Kas noin, kas noin! Hi, hi, hi! No vie sinun riivattu!

JUHANI. Pois tieltä! Muutoin sotken sinun liiskaksi kuin kasakan-hevonen juopuneen markkinapokon. Hih!

AAPO. Onpa nahkahihnansa löylyssä tuolla takana. Pompahteleepa se; pompahtelee ylös, pompahtelee alas, piesten vuoroon hänen selkäänsä ja pakaroitansa. O sinä!

JUHANI. Laila, laa, laa! Sepä vasta pöllytystä oli. Hehheh! – Toisen kerran ijässäni tanssahtelin. Ensimmäinen tapahtui Karja-Matin häissä, joissa ei löytynyt naisen-puolta kuin kolme vanhaa ämmää, mutta miehiä aika liuta. Mutta kas kun Matti prykäsi meille pari kupillista muikeaa kahvipunssia, niin ei sitten yhtäkään muuta kuin löylyttämään permantopalkkia, me ukot keskenämme; ja huokailipa allamme syntinen maa. Ämmä-rukat kiittivät päästyänsä koko leivotuksesta; mehän olisimme tanssittaneet heitä ryysyiksi. Voi sinun peijakas kumminkin! – Mutta nyt päältämme vaatteet aina paitaan asti, ja ylös parvelle. Emmehän kuitenkaan ummista silmiämme juuri vielä, vaan kuohuvan olutkiulun ääressä ja tervaisen päreen loimottaessa, kertoilemme iloisia satuja ja tarinoita tuolla parven lämpymässä.

Riisuivat he päältänsä, täyttivät kiulun oluella kerran vielä ja astuivat miehissä parvelle. Siellä he, mekkosillaan kaikki, istuivat olkisella sijalla hautovassa kuumuudessa. Ahkerasti kierteli ympäri miehestä mieheen vaahtoova kiulu ja seinähirren raossa loimotti honkaisen päreen kultainen liekki. Mutta läimähti Juhanin päähän aate ja valahti suustansa lause, jonka seuraus oli viimein kova onni.

JUHANI. Täällähän itsiämme oikein paistelemme kuin pyllimakkarat pätsin oljilla, ja lämmintä antaa meille kiukaan kuumat kivet. Eero, valeleppas uunille kannullinen olutta, niin tiedämmehän mille maistuu ohranesteen löyly.

TUOMAS. Mikä hullu juoni olis tämä?

JUHANI. Uljas juoni. Valeleppas.

EERO. Minä tahdon totella esimiestäni.

JUHANI. Pari kannullista olutta kiukaalle!

TUOMAS. Ei pisaraakaan! Jos kuulen sieltä pienenkin pihauksen, niin onneton hän, joka saattoi sen matkaan.

AAPO. Olkaamme tuhlaamatta oivallista juomaa.

TIMO. Eihän ole meillä varoja olutlöylyssä elää, ei suinkaan, ei suinkaan.

JUHANI. Lystipä olis tuota maistaa.

TUOMAS. Minä kiellän sen lujasti.

JUHANI. Lystipä olis tuota maistaa. – Voitto äsköisessä painissa on aika lailla kohottanut Tuomaan niskapyrstöjä, ja luuleepa hän nyt hallitsevansa tässä huoneessa mielensä mukaan. Muistappas kuitenkin, että karvas sappi, koska se oikein paisuu, antaa pojallensa tappeluksessa seitsemän miehen voiman. Kuinka hyväänsä, mutta minun silmäni eivät vielä suinkaan mieli vartioita sinua.

SIMEONI. Painin hedelmiä, painin hedelmiä kaikki!

JUHANI. Annappas molskahtaa, Eero. Minä vastaan asian ja puolustan miestä.

EERO. Se on esimiehen käsky, ja minun täytyy totella; muutoin on jäniksen-passi kourassani vallan joulu-yönä.

Silloin Eero, purren hammasta ja mytistäen huulensa vikkelään myhäilykseen, täytti kerkeästi Juhanin tahdon, ja pian kuului kiukaalta pläiskäys ja kohta sen jälkeen tuima kohaus. Rynkäisi nyt Tuomas julmistuen ylös ja karkasi kotkana kohden Eeroa, mutta Juhanikin kiirehti puolustamaan nuorinta veljeänsä. Siitäpä nousi nyt yleinen kärhämä, jonka vilinässä palava päre viskattiin parvelta alas laattialle. Siellä se pian, veljesten huomaamatta, viritti olkihin vilkkaan tulen. Niinkuin rinki veden pinnalla leviää tasan ja nopeasti kaikkialle, niinmyös tulen kirkas pyörö yhä suureni laattialla. Ulettui se korkeammalle yhä ja tuikkieli jo parven permantoa, ennen kuin huoneen asujamet äkkäsivät allansa vaaran. Mutta myöhään sen äkkäsivät, ehtiäksensä pelastamaan muuta kuin omat henkensä ja elikkojen, jotka löytyivät pirtissä. Laajalta jo aaltoilivat liekit, ja suuri oli hätä ja temmellys. Kaikki riensivät he kohden ovea, jonka auetessa miehet, koirat, kissa ja kukko hirveällä rähinällä karkasivat ulos melkein yht’aikaa. Näkyi niinkuin pirtti olis heidät oksentanut savuneen kidastansa ulos lumiselle maalle, jossa he nyt seisoivat, yskien kilpaa. Mutta viimeisenä astui ulos Lauri, talutellen kriimuvarresta Valkoa, joka muutoin kaiketi olisi jäänyt uhriksi paloon. Ulos tunkeusi jo väkivaltainen tuli akkunojen pienistä aukoista ja viimein sekä ovesta että katosta. Loimoin helmassa liekkui Impivaaran jykevä pirtti. Mutta lumisella tanterella seisoi pirtin miehistö suojatonna; olihan jo sysikoijukin, heidän ensimmäinen turvansa täällä, heiltä hajotettu aina maahan asti, ja varahuone tuossa seisoi rakettuna harvaksi kuin harakanpesä. Siinä oljentelivat veljekset, ja heidän ainoa verhonsa tuulia ja pakkasta vastaan oli rohtiminen, lyhykäinen paita. Ei edes lakkeja päittensä peitteeksi eikä virsuja jalkoihinsa he ehtineet pelastamaan valkean vallasta. Jäljellä huoneen entisistä kapineista löytyi ainoastaan pyssyt ja tuohikontit, jotka olivat ennen kylpemistä saatetut aittaan. – Mutta lumessa seisoivat veljekset, kaikki selin vasten humisevaa paloa, nostellen ja lämmitellen milloin oikeata, milloin vasempaa jalkaansa; ja punersivatpa ne jalat, lumen ja tulen haudottuna, punersivat kuin hanhien räpylät.

He nauttivat viimeistä hyvää, jota heidän pirttinsä heille antoi vielä, nauttivat nuotion lämmintä; ja ankara oli heidän valkeansa. Valtaisesti nousi korkeuteen liekki, kaikkialle kajasti väikkyvä valkeus, ja partaiset kuuset vuoren harjulla hymyilivät suloisesti kuin aamuruskon tulessa. Nousi tervaskantoin rykelmästä savu, sakea ja pikimusta, ylös pilvihin ja kiiriskeli palloellen taivaskaton alla. Mutta aholla ja sen ympäristössä oli valkeus, vallitsi punertava päivä talviyön sydämmessä, ja oudostaen kummallista haametta, katselivat linnut tuijotellen puitten lumisilta oksilta alas, koska Impivaaran vahvasti rakettu pirtti kävi hiiliksi ja tuhaksi. Mutta kyhnien tukkaansa vihoissaan ja murheissaan seisoivat veljekset siinä ympärillä, seisoivat kaikki selin vasten tulta ja nostelivat vuoroon jalkainsa anturoita kohden lämmittävää tulta. Kuitenkin masentui vähitellen heidän ristikkovalkeansa, kukistui lopulta kekäleinä alas, ja tuhansista, räiskyvistä säkenistä täyttyi öinen ilma. Kauhistuen huomasivat veljekset silloin, että taivas alkoi kirkastua ja tuuli kääntyä etelästä pohjaan. Ilma oli muutoksessa suojasta pakkaseksi.

AAPO. Tulesta pelastuimme, mutta pakkasen uhreiksi. Katsokaat: taivas selkiää ja kylmästi jo puhaltaa Pohja. Veljet, vaaramme on hirvittävä.

JUHANI. Kirous ja kuolema! Kuka saattoi tämän aikaan?

TUOMAS. Kuka! Sinä tulen ruoka, vieläkös kysyt? Jos nyt oikein tekisin, niin tuonne sun syöksisin paistumaan tuliseen mujuun.

JUHANI. Ei koskaan tee sitä yksi Tuomas, ei koskaan. Mutta kirottu olkoon se mies, joka saattoi matkaan tämän helvetin yön!

TUOMAS. Hän itseänsä kiroo.

JUHANI. Kirottu olkoon se mies, nimittäin Tuomas Jukola.

TUOMAS. Sanos se toinen kerta.

JUHANI. Tuomas Juhanin poika Jukola on kaiken tämän syy.

AAPO. Tuomas!

SIMEONI. Juhani!

LAURI. Hiljaa!

TIMO. Nyt ette pääse iskemään yhteen, ettehän pääse, te junkkarit. Niin, niin, ollaan siivosti vaan ja lämmitellään itsiämme veljellisesti.

SIMEONI. Te jumalattomat!

AAPO. Viha ja riita pois, koska uhkaa meitä surkein kuolema.

TUOMAS. Kuka on syypää, kuka on syypää?

JUHANI. Viaton olen minä.

TUOMAS. Viaton! Kirkas tuli! minä syön sinun elävältä!

AAPO. Siivosti, siivosti!

SIMEONI. Jumalan tähden siivosti!

AAPO. Syytön tai syypää, se jääköön ratkaisematta nyt, koska riento on ainoa pelastuksemme. Pirttimme on tuhkana ja melkein alastomina seisomme hangella. Miksi luen tämän rohtimisen paita-riekaleen? Hyvä kuitenkin, että jäi meille pyssyt ja ampumavarat tuonne aittaan; sillä aseita tarvitsemme nyt. Teerimäeltä kaikuu susien ulvova ääni.

TUOMAS. Mitä teemme siis?

AAPO. En tiedä muuta keinoa kuin kiirehtiä kohden Jukolaa, kiirehtiä kalvean kuoleman tähden. Kaksi aina ratsastakoon Valkoa ja muut heitä juosten seuratkoot. Niin tapahtukoon: juosten vuorotellen, vuorotellen ratsastaen. Hevosemme kautta pääsemme siis sotkemasta hankea kaiken tien, ja Jumalan avulla ehkä pelastumme vielä.

JUHANI. Mutta onpa siinä tallukkamme naurishautana, ennen kuin seisomme Jukolan tuvassa, halkoisen pystyvalkean hauteessa.

SIMEONI. Siinä kuitenkin ainoa toivomme. Ja sentähden rientäkäämme. Tuuli tuimenee jo ja taivaan kansi paljastuu! Rientäkäämme!

EERO. Surmamme on tullut!

JUHANI. Siinä on Jukolan seitsemän poikaa!

SIMEONI. Hätämme on hirmuinen, mutta voimallinen korkeuden Herra. Rientäkäämme!

TUOMAS. Ulos aitasta pyssyt ja kontit!

JUHANI. Kauhistava yö! Täältä uhkaa meitä paukkuva pakkanen, tuolta nälkäiset, ulvovat sudet.

TIMO. Vaarassa olemme sekä Valko että me itse.

JUHANI. Me itse vielä suuremmassa. Paljas mies, niin olen kuullut, on talvella sudelle kovin mieluisa paisti.

TIMO. Ja mies ja sika, niin olen kuullut, maistuvat yhtä, ja se tiedetään, että sika on talvella Häntä-Heikin haluruoka. Tuima on edessämme pykälä ja puntti; sitä ei taida kieltää.

JUHANI. Mitä teemme?

AAPO. Jukolaan kuin noidannuolet halki yön, ennen kuin pakkanen tulistuu ja löylyttää veremme jäätymään polttavalla kylmyydellä. Päin Jukolaan yli kiljuvan Teerimäen! Susia vastaan on meillä aseet, mutta ei hyydepartaista kuningas Pakkasta vastaan.

TUOMAS. Tässä pyssyt ja kontit. Nyt kivääri olkaan ja kontti selkään joka mies, ja kaksi käyköön ratsastamaan, me muut potkimme jäljestä mitä voimme. Mutta rientäkäämme, rientäkäämme kuolemattomien sielujemme tähden!

JUHANI. Pohja kirkastuu ja tähdet kiiltää! Hii, haa! Mutta rientäkäämme!

AAPO. Huomenna saatamme täältä tavarat ja kalut, jotka meille valkea jätti; huomenna tulemme ja korjaamme myös kissan ja kukon. Tämän yön he kyllä tarkenevat tässä tulisen aherruksen vaiheilla. Mutta Killi ja Kiiski käykööt kanssamme retkelle kuin uskolliset kumppanit. – Missä he ovat?

TUOMAS. Heitä ei näy. – Vaiti! kuullelkaamme.

EERO. Kaukana tästä he jo vilkaisevat. Tuoltahan kuuluu haukuntansa vuoren takaa.

TUOMAS. Ilvestä he ajavat, ja kaiketi oli tämä ilves kulkenut läheltä ohi pirttimme, saattaen jälkensä koirille. Mutta ajakoot he mielensä mukaan; nyt meidän täytyy ne unohtaa ja kiirehtiä tuikeaan matkaan.

JUHANI. Olkoon menneeksi! Sillä elämä ja kuolema ovat iskeneet toinen toisensa kamaraan kuin kaksi koiraskarhua.

AAPO. Nyt liikkeille kaikki voimat!

JUHANI. Sielumme ja ruumiimme kaikki voimat aina ytimeen asti!

TUOMAS. Muistain että uhkaa meitä surkein kuolema.

JUHANI. Kahtialta uhkaa meitä musta kuolema. Hii, haa! nyt nokka jäässä taikka suolet maassa, ellei seiso poika hetken päästä liukkailla oljilla valkean valossa. Yksi näistä kolmesta on tapahtuva tunnin päästä. Mutta eihän auta huikailemaan tässä, ei ensinkään, vaan purren hammasta nyt halkaisen vaikka jäävuoret, peninkulmien paksut.

SIMEONI. Koettakaamme Herran nimessä ja avulla.

JUHANI. Hänen avullansa. Mitähän voi täällä omasta voimastansa vaimosta syntynyt mies? Mutta olkaamme hyvässä turvassa.

EERO. Lähtekäämme ilman yhtään siekailusta enään!

JUHANI. Ja ilman yhtään pelkoa! Mennään nyt!

TUOMAS. Kaikki valmiit siis. Astukaatpas selkään, Eero ja Simeoni, ja lähtekäät ratsastamaan kohden Jukolaa, mutta niin, että pysymme aina lähellä konimme hokkeja me, jotka vilkaisemme jalkasin jäljessänne lumessa.

Niin läksivät he matkalle: alastomina, puettuina ainoastaan rohtimiseen paitaan ja kantain kukin konttiansa selässä ja pyssyänsä olalla tai kädessä. Niin he läksivät talviselle, öiselle tielle, paeten pakkasta, joka karkasi heidän päällensä Pohjolan rämeiltä. Mutta ei tullut hän kuitenkaan hirmuisimmalla naamalla, eihän käynyt tuo ilma tällä erällä ankarimmaksi ilmaksi. Tosin paljastui välimmiten taivaan otsa, mutta purjehtivat pilvet peittivät sen taas, ja kohtuullisesti liehtoi pohjonen. Olivatpa veljekset myös kylmän tuttavia, monessa kiljuvassa pakkasessa oli heidän nahkansa kamartunut, ja olivatpa he ennen, vallattomina poikina, useinkin sotkeilleet kinoksia paljainjaloin, tunnit pitkät. Mutta kamala, hirvittävän kamala oli heille nyt kuitenkin retki Impivaarasta Jukolaan. Kiivaasti he karkasivat eteenpäin, sydämmissä kauhistus. Edellä, Valkon selässä, ratsastivat Eero ja Simeoni, muut juosten heitä seurasivat kintereissä, polkien korven lunta, joka juoksusta tuiskahteli ympäri. Mutta Impivaaran aholla, hohtavan kiukaan lähellä istuivat kissa ja kukko, alakuloisesti killistellen hiiltyvään tuleen.

Kohden kylää riensivät veljekset, heittivät jo Sompiosuon selkänsä taakse ja lähenivät Teerimäkeä, josta yhä kuului susien kamoittava ulvominen. Mutta näreistössä, suon ja Seunalan Jaakon ahon välillä tapahtui ratsastajain muutos: alas astuivat Eero ja Simeoni ja kaksi veljeksistä taas riensi heidän sijaansa. Viipymättä jatkoivat he retkeänsä, jälleen, kirmasivat pitkin nummen selkää, poikki Viertolan tien ja siitä halki avaran, humisevan hongiston. Mutta viimein läheni kallioinen Teerimäki, ja äkisti vaikeni susien monimelskainen ääni. Pian seisoivat he vuoren harjanteella ja antoivat hevosensa hengähtää; ratsastajat taasen astuivat seljästä alas ja kohta toista kaksi heidän sijaansa ylös. Vielä he seisoivat lumisella kalliolla; Pohjonen puhalteli, taivaan kumo kirkastui hetkeksi taas ja otavan sarvi osoitti jo puol’yön menneeksi.

Mutta levättyänsä, riensivät he taasen alas pitkin sileätä vuoritietä, ja koska tämä oli loppunut, astuivat he pimeään kuusistoon ja kolkkona seisoi luonto heidän ympärillänsä. Kelmeänä katseli kuu alas, hyypiöt huutelivat ja tuolla ja täällä korven kohdussa seisoi eriskummallinen haamu, näyttäen metsän kontiolle, hirveän suurelle: kaatuneitten kuusten korkealle kohotetut, sammaleiset juuret. Liikkumatta kuin jäätyneet aaveet tuijottelivat nämät karhunkuvat kohden kummallista matkuetta, joka vinhasti juoksi heidän ohitsensa. Niin he katselivat järkähtämättä, mutta heidän välillensä, ympärillensä ilmestyi pian peloittavaa liikettä jylhään kuusistoon. Silloin nälkäiset sudet kaartelivat veljesten vaiheilla, likenivät heitä yhä enemmin ja enemmin. Milloin edellä tai jäljessä, heilahtaen poikki tien, milloin tien kummallakin puolella kuusien välistä näkyi heidän vilkaiseva juoksunsa. Kiukkuisina, verta-janoovina he seurasivat öillisiä pakolaisia Impivaarasta; ja räiskyivät ja paukahtelivat katketessaan kuusten juurien kuivat oksat. Vavisten ja korskahdellen juoksi vauhko Valko; ja mies, joka ratsasti etummaisena, taisi tuskin hillitä häntä kiitämästä. Mutta aina nenäkkäämmäksi kiihtyi petoin rohkeus. Huohottaen verijanoisina liehahtelivat he usein läheltä miesten ohitse; ja peloitteeksi paukahteli tuolloin, tällöin veljesten pyssyt, milloin oikealle, milloin vasemmalle. Tästäpä eivät he kuitenkaan karkoittuneet kauas.

Tuli vastaan Kiljavan lakea, kulovalkian polttama nummi jossa siellä ja täällä seisoi kuivettunut männynrunko, haukan ja huhkaimen istuimena. Tässä kävi jo peloittavaksi susien kiukku, ja suuri oli miesten vaara. Ratsastivat silloin Tuomas ja Timo, mutta muut, jotka juoksivat jalkasin jäljessä, seisahtuivat äkisti ja laukaisivat melkein yht’aikaa ankaran ammunnan vainoojiansa kohden, jotka, säikähtyen tästä, nyt siirtyivät heistä matkan. Läksivät taasen miehet kirmaisemaan eteenpäin; mutta kauan ei viipynyt, ennen kuin jälleen kahisi heidän vaiheillansa susien väijyvä lauma, ja vaara oli suurempi kuin koskaan ennen. Silloin pysäytti Tuomas hevosen ja lausui kovalla äänellä: »mies, jonka pyssy on tyhjä, ladatkoon sen paikalla! Hän rientäköön tulena ja tuiskuna!» Niin hän huusi, astui alas, käskien Timoa lujasti hallitsemaan Valkoa. Seisoivat nyt veljekset ja latasivat, eikä tunteneet he kylmää, ei jaloissaan, ei missään ruumiinsa jäsenissä. Seisoivat myös pedot viisikymmentä askelta miehistä, heihin lakkaamatta iskien ahneet silmänsä, viskellen häntiänsä kiihoissaan. – Ja paljastettuna pilvistä haamoitti taivaan kumo, josta kirkas kuu nyt katseli nummelle alas.

TUOMAS. Ovatko pyssymme ladatut?

AAPO. Se on tehty. Mikä on tarkoitukses?

JUHANI. Kaikki yht’aikaa taas!

TUOMAS. Ei, jos henkemme on teille rakas. Aina olkoon latingissa jonkun luikku; se muistakaat. Lauri, sinullahan vakavin käsi ja tarkin silmä, astuppas rinnalleni tähän.

LAURI. Tässä seison. Mitä tahdot?

TUOMAS. Nälkäinen susi syö verisen veljensäkin. Jospa tuon tempun nyt voisimme saattaa matkaan, niin siinä olis pelastuksemme. – Koetetaan. Lauri, tuota ensimmäistä vasemmalla tarkoitamme, ja laukaisemme yht’aikaa, mutta säästäkäät tultanne, te muut. Lauri, tähtääppäs nyt tarkasti kuin kotka ja anna leimahtaa koska minä sanon: nyt.

LAURI. Minä olen valmis.

TUOMAS. Nyt.

Silloin laukaisivat molemmat samassa silmän räpäyksessä, ja kaapaisten pakenivat sudet. Kuitenkin viipyi tanterella heistä yksi, pyrkien kontimalla muiden seuraan, mutta ei joutunut tiensä. Eteenpäin taas kaikin voimin riensivät miehet: juoksi jalkasin kuusi veljestä, Timo vaan yksin ratsastaen edellä. Ja menipä niin hetki aikaa. Pianpa seisahtui susien pako, he palasivat takaisin, vilkaisten kiivaasti kohden öistä matkuetta jälleen. Kohisi ympärituoksuava lumi ja tömisi Kiljavan lakea nummi, koska he joukossa kirmasivat päin. Tulisella vauhdilla he ehtivät tuon veressään matelevan kumppaninsa luoksi, syöksähtivät hänen ohitsensa, mutta kääntyivät pian ympäri, koska veren viehättävä haju heidän sieraimiinsa lemahti. Ympäri he kiekkaisivat: hännät heilahti, lumi tuiskahti ja tulta iski yössä himon ja kimman silmä. Silloin hirveästi irvistäen karkasivat he joukossa haavoitetun veljensä päälle; ja nousi nummelle meteli ja ähellys hirmuinen, olisipa luullut korkeuden pielien kukistuvan. Tanner tärisi ja lumi muuttui hirmuiseksi pöpöräksi, koska entiset ystävät tempoelivat kappaleiksi korven poikaa, jonka veren Tuomaan ja Laurin tarkat luodit olivat iskeneet juoksemaan. Mutta äänettömyys vallitsi taasen öisellä nummella. Kuului ainoastaan hiljaista äyhkinää, ja paukahtelivat luut, koska pedot, naamat veressä ja välähtelevillä silmillä, riuhtoen atrioitsivat uhriansa.

Mutta kauhistavista vihamiehistänsä kaukana jo retkeilivät veljekset; ja ihanalle oli heidän korvissaan kaikunut susien murharähinä Kiljavalla, se oli heille pelastuksen suloinen ja hyvä sanoma. Läheni heitä Kuttilan avara niittu, jonka ympäri kaartaen heidän tiensä kulki ahteisen tienoon yli. Mutta ajan voittamisen tähden päättivät he nyt oikaista tämän niitun halki. Rynkäsivät he miehissä vasten aitaa, se murtui alas, ja Valko kantain kahta veljeksistä taas, astui yli kaadetun aidan ja läksi miesten huljan sukimana juoksemaan pitkin niitun sileätä pintaa. Mutta viipymättä riensivät perässä ne veljeksistä, joiden vuoro oli taasen tallata lunta. Poikki niitun kulki talvitie kirkonkylään, ja matkustavia, kolmella hevosella ja kolmella reellä, retkeili par’aikaa tällä tiellä. Mutta pahoin pelästyivät niin hevoset kuin miehet, koska näkivät veljesten lähestyvän heitä pohjosesta. Näkivät he kuunvalossa seitsemän miestä paitasillaan, pyssyt olalla, hevosinensa kiirehtivän esiin. Ja luulivat he joukon kiukkuisia peikkoja Impivaaran luolista karkaavan heidän päällensä. Kova oli niitulla liike ja meno. Virna-päisinä kiitivät matkustavien hevoset, kiitivät sinne, kiitivät tänne, ja miehistä mikä huusi, mikä siunaili, mikä kirosi ja lausui kaikuvalla äänellä. Mutta veljekset loivat tuskin silmänsä kohden tätä kiihkellystä, he vaan juoksivat vimmatusti Jukolaan päin yli Kuttilan niitun, ja savuna halkesi lumi heidän edellänsä. Tuli vastaan niitun toinen aita, he rynkäsivät miehissä päin, se murtui alas räiskähtäin, ja pian he retkeilivät mäkisellä tiellä taas.

Mutta olipa tämä yö heille kamala ja hirmuinen. He juoksivat ankarasti, juoksivat vilkaisten ja huohoittain, ja epäilys tuijotteli ulos heidän seiväskankeista katseistansa, jotka he lakkaamatta teroittivat kohden entistä Jukolan kotoa. Niin he sanaakaan lausumatta kirmasivat yhä eteenpäin, ja nopeasti pakeni heidän altansa luminen maa. Mutta viimein, ehdittyään Pohjanpellon töyrylle, näkivät he kalveassa kuutamossa, mäen rinteellä Jukolan talon, ja melkein yht’aikaa kuului heidän suistansa: »Jukola, Jukola!» Siitä juoksivat he mäkeä alas, harppasivat Ojaniitun poikki kuin siivitetyt peikot ja kiepoivat taasen mäkeä ylös, ja seisoivat talon teljetyn oven kynnyksellä. Aikaa ei ollut heillä kolkuttamaan ja odottamaan laskemista sisään, vaan rynkäsivät he kaikin voimin päin ja ryskyen ja kolisten lennähti porstuvan jykevä ovi auki. Pauhulla ja töminällä riensivät he porstuvasta tupaan ja siitä tuulenpuuskana tulisijan hiilistöön, josta heitä vastaan hengitti kallis lämmin. Mutta kovin säikähtyi nahkapeitturin unihoureinen perhe, luullen ryövärien karkaavan heidän päällensä.

NAHKAPEITTURI. Kuka hirviö näin astuu kunniallisen miehen huoneesen juuri joulu-yönä? Sano; pyssyni on ojennettu!

TUOMAS. Olkoon pyssy rauhassa, mies.

AAPO. Älä ammu oman talon väkeä.

JUHANI. Me olemme, Jumala paratkoon, Impivaarasta.

TIMO. Entisen Jukolan seitsemän poikaa!

SIMEONI. Herra armahtakoon meitä! Seitsemän sielua on menossa ijankaikkisuuteen juuri tällä hirmuisella hetkellä. Herra armahtakoon meitä!

JUHANI. Tuli poltti tuon oivallisen pirttimme metsässä ja kaiken tavaramme myös. Tännehän nyt vilkaisimme kuin jänikset ilman yhtäkään muuta ruumis-pahan verhoa kuin paitariepu, lyhyt miehen paitariepu. Ja se oli kova leikki.

NAHKAPEITTURIN EMÄNTÄ. Herresta varjele!

NAHKAPEITTURI. Voi teitä kurjia!

JUHANI. Niin, onkos tämä enään laitaa! Tässähän nyt istumme kuin harakat, huutaen Herran armoa. Ah! mun täytyy itkeä.

EMÄNTÄ. Kurjat lapsukaiset! Riennä, ukko, virittämään valkeata.

EERO. Voi onneton yö, voi onnettomia meitä!

AAPO. Voi kauhistuksen yötä, voi!

SIMEONI. Ah voi!

JUHANI. Älä itke, Eero, älä itke, Simeoni, älä yhtään ruikuta, Aapo! Älä itke, älä itke, Eero-veljeni; sillä nyt olemme suojassa. Mutta olipa se turkin marssia.

EMÄNTÄ. Voi ihmislasta täällä, voi!

JUHANI. Kultainen emäntä, teidän itkunne ja surkutuksenne saattaa minun uudestaan kyyneleisin. Ah! Mutta älkäät itkekö, muori, älkäät itkekö! Olemmehan jo pääsneet petoin ja pakkasten kynsistä tänne kristillisten lähimmäisten lämpymään. Ja siitä Jumalalle kiitos.

TUOMAS. Surkea, perin surkea on tilamme. Mutta tehkäät meille loimottava pystyvalkea, tuokaat myös pari lyhdettä olkia sijaksemme laattialle ja saattakaat Valko talliin ja heiniä eteen.

AAPO. Suokaat anteeksi, että lain nimessä ja henkemme tähden näin lujasti anomme teiltä apua ja holhomista. Henkemme tähden, henkemme tähden!

JUHANI. Oi armonliiton enkelit! istuuhan henki juuri nokkani kärjessä vallan lähtemäisillänsä, lähtemäisillänsä. – Jos on talossa lihaa ja olutta, niin tuokaat esiin. – Kas se vasta leikki oli, löylytys, jota muistamme. – Tuokaas lihaa ja lämmitettyä olutta kalliin henkemme ja sielumme tähden.

NAHKAPEITTURI. Miten ehdimme ja voimme, hyvät ystävät, ja saatuani ensin huoneesemme valoa. – Teitä onnettomia! paitasillaan juuri.

JUHANI. Ei ryysyä päässä eikä kenkärajaa töppösissä. Katsokaas noita Sipillan-jalkoja, katsokaas.

NAHKAPEITTURI. Karvojahan tämä pöyhistää. Tules katsomaan, muija.

TIMO. Katsokaas minunkin sääriäni.

JUHANI. Mitä ne ovat näiden rinnalla? Tuossa! Katsos, poika, paistikkaita.

TIMO. Entä tuossa!

JUHANI. Mitä sinun koipes tässä ovat?

TIMO. Ja minunko? Äläs mitään. Nähkääs nyt. Onkos tämä ihmisen-lihaa?

NAHKAPEITTURI. Riennä, muija, katsomaan.

EMÄNTÄ. No hyvät ihmiset ja taivaan voimat!

JUHANI. Niin, onkos tämä enään laitaa? – Tuomaankin silmät ovat kosteat. Älä itke, Tuomas. – Kun ma sanonkin: onkos tämä laitaa?

TIMO. Näinhän täällä ihmisen vasikkaa lennätetään.

EMÄNTÄ. Kuinka ne nyt punoittaa ja hohtaa, punoittaa ja hohtaa! Hyvät ihmiset!

TIMO. Kuin rauta ahjossa, varsinkin meltorauta. Hi, hi!

EMÄNTÄ. Niin punaiset, niin punaiset! Herresta varjele!

JUHANI. Ovatpa ne juuri »valanto-vasken kaltaiset», niinkuin seisoo raamatussa. Herra auttakoon meitä vaivaisia!

EMÄNTÄ. Voi teitä lapsukaisia!

LAURI. Tehkäät mitä pyysimme ja lupasitte.

AAPO. Me rukoilemme: rientäkäät! Itse kyllä laitamme pystyvalkian, koska täällä nurkassa löytyy halkoja, uhkeita, tuohisia halkoja.

JUHANI. Niinpä vanhassa Jukolassa, noiden tuttavien, nokisten ortten alla istumme taas, ja tässä viivymme aina Vappuun asti. Entinen tupa olkoon vielä tämän talven kortteerinamme.

TUOMAS. Mutta annappas kesän tulla.

JUHANI. Annappas kesän tulla, ja pirtti, ensimmäistä uhkeampi, seisoo Impivaaran aholla taas.

TUOMAS. Koska vaan lumi on mennyt, kaikuupa vieläkin kirvesten iskuista korvet ja vuoret ja Jukolan veljesten ei tarvitse enään kerjätä tuulenturvaa muilta.

JUHANI. Potrasti sanottu. Tuomas, unohtakaamme se kirottu temppu, joka saattoi pirttimme tuleen, ja kuvailkaamme mielessämme uutta pirttiä, jonka kohotamme pystyyn taas.

TUOMAS. Tiedä, että jo lähteissämme peloittavalle retkelle povestani kaikki närä hälveni; ja tiedä, koska tiellä, juostessas mun jäljessäni, sinä puhaltelit niskaani kuin uiva orhi, niin leikkasipa tämä sydäntäni.

JUHANI. Sentähden riemuitkaamme, että se retki on päätetty ja että seisomme lämpöisessä pirtissä taas. – Tuossahan tuodaan meille ruokaa ja juomaa ja tuossa kaksi valtaista lyhdettä kiiltäviä olkia. Kiittäkäämme Jumalaa, armaat veljet!

Mutta iloisesti leimusi koivuinen pystyvalkia, jonka herttaisessa hauteessa veljekset itsiänsä mieluisasti lämmittelivät. Siinä hetken seistyänsä, seitsemän miehen rivissä, siirtyivät he pöytään, nauttimaan lihaa, leipää, makkaroita ja lämmitettyä olutta, jonka kaiken heille nahkapeitturin emäntä, armoitteleva vaimo rakensi. Isäntä itse otti huolen Valkosta, talutti hänen talliin ja täytti soimen heinillä hänen eteensä. Viimein, seuraten miesten jälkiä, tulivat myös koirat synkeältä retkeltänsä, tulivat huohoittaen, liehakoiden, ja ilosta leimusivat heidän silmänsä. Suurella ilolla ottivat veljekset heitä vastaan: armoittelivat heitä, ravitsivat heitä ja hyväilivät heitä kaikin tavoin.

Mutta, koska veljekset olivat atrioinneet, vaipuivat he alas olkisille vuoteillensa, ja pian, käärittyinä unen hienoon huiviin, unohtivat he elon taistelon. Makeasti he makasivat, ja kauan vielä lämmitti heitä loimottava valkea, kunnes se riutui ja hiiltyi. Sulki silloin emäntä pellin, ja tupaan virtasi uunista ihana lämmin; siitä kallistui vaimo itsekkin vuoteellensa taas, ja oli jälleen huoneessa yleinen hiljaisuus. Mutta ulkona hyppeli pakkanen räiskytellen pitkin aitoja, pohjoinen liehtoi voimakkaasti tähtikimmeltävän taivaan alla, josta kalvea kuu hymyten katseli alas.