Se kutsuu.

Kirjoittanut Irene Mendelin


Se kutsuu ja viittaa ja houkuttelee
tuo elämän pyörre ja pauhu.
Se kiehtoo ja vaahtoo ja helmeilee,
se lumoo ja loistaa ja – tummenee,
kuin peittäis sen auteron sauhu.
Ja nuoruus se syöksevi hymyillen
pois kuohuhun elämän kosken.
Se tahtovi vallata aarteet sen
ja onnensa suuren ja ainoisen –
vaikk’ kastaiskin kyynelet posken.
Ne kutsuu ja kiehtoo ja viehättää
elontaisto ja lempi ja maine.
Mut montapa toivetta välkkyvää
ja unta ja uskoa uhriks jää, –
ei nuori oo konsana saine.
Voi, kuinka se tuhlaapi tunteitaan
ja henkensä helmiä heittää!
Mut missä se kulkee on kauniimpi maa,
ja kirkkaammin päivä se heloittaa,
ja kukkaset polkuja peittää. –
Se kutsuu ja viittaa ja houkuttelee
tuo elämän pauhu ja pyörre.
Se kuohuu ja vaahtoo ja helmeilee,
se lumoo ja loistaa ja – tummenee
tuo soiluva, välkkyvä vyörre.
Ja mielessä kiihko ja intoisuus
mies seuraapi kutsua elon.
Sen kuohuiss’ on onni ja onnettuus,
ja maine ja unho ja ikuisuus –
mut kaikota täytyypi pelon.
Hän taistelee taistoa aatteiden,
vaikk’ onnensa murtuisi armas.
Hän tarkkaapi tarua aikojen, –
mut voi, jos hän polkevi oikeuden,
niin tiensä on kolkko ja karmas.
Ja voi, jos hän murhetta mustaa tuo,
kun riemua voisi hän tuoda,
jos sammua tuikkivan toivon suo,
ja vaipuvan veljensä luotaan luo,
kun auttavan käden vois suoda. –
Se kutsuu ja viittaa ja houkuttelee
tuo elämän pauhu ja pyörre.
Se kuohuu ja vaahtoo ja helmeilee,
se lumoo ja loistaa ja – tummenee
tuo soiluva, välkkyvä vyörre.
Mut vanhus hän mietteissä viipyy vaan,
pois taistelunvoima on moinen.
Kaks hällä vain toivoa rinnassaan:
ja toinen se polvehen nousevaan
ja taivohon kiintyvi toinen.
Hän lempivi hetkiä elämän,
mut toisin ne eläis, jos voisi.
Nyt keskellä taistojen telminnän
näkis vastassa veljyen kärsivän, –
käs’ säälivä hällä nyt oisi.
Hän tahtoisi, tahtoisi rakentaa
sitä valtaa, mi hengelle siintää,
kun rakkaus valtikan ottaa saa
ja rauha se mailmassa asustaa
ja kansat veljiksi kiintää.
Se kutsuu ja viittaa ja houkuttelee
tuo elämän pauhu ja pyörre.
Se kuohuu ja vaahtoo ja helmeilee,
se lumoo ja loistaa ja – tummenee
tuo soiluva, välkkyvä vyörre.
Mut onnen ja rauhan ihmemaa,
mi sielulle siintävi illoin,
niin kaukana vielä se kangastaa,
maan lapsoset kärsiä, raataa saa,
mut nähneekö sitä ne milloin?


Lähde: Mendelin, Irene 1915: Lehtisiä koivikosta. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.