Se heräjää

Se heräjää.

Kirjoittanut Irene Mendelin


Mahtavana hallitseepi vielä talven haltia,
Metsämailla mökit pienet ovat hankiin hukkua.
     Mutta annahan viikkojen vierähtää,
     Niin hankien harjat ne haipuen hukkuu
     Ja luonto, mi nukkuu,
     Taas heräjää
     Ja kunnahat kukkien kimmeltää.
Kaunihina silloin luonto soittaa jättikanneltaan,
Soittaa soilla, soittaa mailla, soittaa siniaalloillaan,
     Ja soitto se helkkyvi riemuiten
     Ja kertovi keväimen voimoa luovaa
     Ja auvoa suovaa,
     Kun suvinen
     Taas huokuvi sää yli seutujen.
Niinkuin aikaa hiljaa jatkaa vuoroin päivä, vuoroin yö,
Jatkuu luonnon riemutessa hiljaa kevään luomistyö!
     Maan suonista nestehet elämän
     Käy suonihin puiden ja ruohon ja viljan,
     Syys kunnekka hiljan
     Tuo täytelän
     Ja kypsän ja runsahan hedelmän. –
Hengen vainioilla myöskin kevättyötä tarvis on.
Kevättyö on hyvän työtä, tähtää valon voittohon.
     Se lippua aatteiden kannattaa,
     Ja öisiä varjoja lämpöisin rinnoin
     Ja hehhuvin innoin
     Se karkoittaa, –
     On vapaus hengen sen määrämaa.
Suomen saloilla on monta taloa ja tölliä,
Joit’ ei vielä hengen kevät valaise ja lämmitä
     Ja niissäkin lapsia karkeloi,
     Ja nekin on koituvain päivien kansaa.
     Ei henkistä ansaa
     Muu poistaa voi
     Kuin kirkasna loistava tiedon koi,
Davidin kun istuimella istui nuori Salomo –
Vuosituhansien jälkeen vielä kuulu, mainio –
     Hän rukoili tietoa totista.
     Sä pyydä myös tietoa, kansani kallis,
     Sun kilpes ja vallis
     On tiedossa,
     Mi johtavi töitä ja toimia.
Nöyryyttä ja viisautta ano lailla Salomon,
Silloin vaihtuu takaloilla hengen yöhyt valohon.
     Ja viikot kun hiljahan vierähtää,
     Niin synkeät varjot ne haipuen hukkuu.
     Ja henki, mi nukkuu,
     Se heräjää
     Ja uhkuvi voimaa ja elämää!


Lähde: Mendelin, Irene 1899: Koivikossa. II. Wesanderin kirjakauppa, Tampere.