Savupirtti.

Kirjoittanut Immi Hellén


Se lapsi on kaukaisen salomaan,
laps’ hämärän muinaisuuden.
Luo kaupungin tuotu se kodistaan
on kummaksi polven uuden.
Sen seinät on savusta mustuneet,
rahi harmaja vanhuuttansa,
on kynnys ja permanto kuluneet,
joita tallasi muinaiskansa.
Oli kerran sen seinät niin valkeat
ja permanto puhdas ja uusi,
soi rahilla raatajan laulelmat,
ja säesti korven kuusi.
Mies reima hän nuorikon kotiin toi,
se juhannus oli tai joulu,
ja hellästi kantelo helkkyi, soi –
niin alkoi elämänkoulu.
Mitä tiedämme puutteista ajan sen,
mitä toiveista pettyneistä,
mitä kylvöstä hiljaisten kyynelten?
– Se on jo niin kaukana meistä.
Kun hiipine halla hetteistä suon,
ja kansaamme raskaasti lyötiin,
niin silloinpa äärellä pöydän tuon
ehkä pettua silkkaa syötiin.
Vaan paljonpa kärsien kestettiin
tään nokisen orren alla,
ja puute ja pimeys estettiin
ja tautikin taistelemalla.
Tässä nuoriso huulilta vanhusten
runon hersyvän helmiä poimi
ja yleni tiedoissa ajan sen
ja Väinämön tanhuilla toimi.
Olet muistojen pyhättö, pirtti, nyt,
olet pirstale muinaisaikaa,
ja paljon sun seiniisi kätkeynyt
on runoa, tarua, taikaa.
Käyn ortesi alle, kunniakas,
minä myöhemmän ajan lapsi,
ja on kuni kasvaisin muistoissas,
sais maailmani avarammaksi.
Käyn ortesi alle, paljastan pään
ja kuuntelen tarinoita. –
Jos oppisin minäkin kestämään
elon kovia kohtaloita!

1913.


Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki.