Savokarjalaisten suomalaisuuden harrastuksista viisikymmentä vuotta sitten

Savokarjalaisten suomalaisuuden harrastuksista viisikymmentä vuotta sitten[1]. Kirjoittanut Gabriel Rein

Savokarjalaisen osakunnan elämä näyttää alkupuolella 1840 lukua heränneen entistä virkeämmäksi. Osakuntalaiset eivät nyt kokoontuneet ainoastaan ajan kuluksi pakinoimaan tai tupakkaa tupruttamaan piippunysistään, vaan entistä rohkeammin esiintyivät he, mikä runokokeitaan tai muita kirjoitelmiaan julkaisten, mikä esittäen väitteitä toveripiirin keskustelun aiheiksi. Kirjallista harrastusta koetettiin ylläpitää määräämällä palkintoja, joita jaettiin osakunnan vuosijuhlissa. Suuri ansio osakunnan elämän virkistymisestä oli sen etevällä kuraattorilla, Fabian Collan’illa (1840–1844), jota seurasi (A. E. Arppen ollessa ulkomaan matkalla) virkaa toimittavana eräs toinen sen ajan lupaavimmista nuorukaisista, Herman Kellgren (1844–1846)^[2].

Varsinaisen sisällyksensä saivat nämät harrastukset suomalaisuudesta, joka siihen aikaan alkoi vallata nuorison mieliä. Jo aikoja ennen olivat tosin kansallisen asian lujat perustukset lasketut Suomalaisen kirjallisuuden seuran syntymisen ja Kalevalan ilmestymisen kautta. Yliopiston piireissä oli tätä asiaa ajettu; savokarjalaisessa osakunnassa oli sen aikaisimpia ja innokkaimpia kannattajia Volmar Schildt (Kilpinen). Olivatpa useat osakuntalaiset kevätjuhlassa 1834 sitoutuneet oppimaan suomenkieltä ja siinä suorittamaan suomenkielen lehtorin edessä tutkinnon. Saman kevätlukukauden alussa oli äsken perustettu osakunta innostuksella ottanut suomen viralliseksi kieleksi uuteen nimikirjaansa. Mutta nähtävästi nämät yritykset savokarjalaisessa osakunnassa taas joksikin ajaksi laimentuivat. Niin esim. ainoasti kolme savokarjalaista täytti lupauksensa suorittamalla suomenkielen tutkinnon seuraavana lukukautena^[3].

1840 luvun ensimmäisinä vuosina oli tietysti ruotsinkieli vallitsevana osakunnassa. Sehän oli useimpien osakuntalaisten äidinkieli, sillä vaan harvat kansan syvistä riveistä jaksoivat tähän aikaan raivata itselleen tien yliopistoon. Ruotsinkieltä käytettiin siis sekä suullisissa keskusteluissa että kirjallisissa kokeissa. Viimeksi mainituista tavataan suomenkielisiä vaan muutamia runoja, enimmäkseen Runeberg’in käännöksiä.

Mutta jos osakunnan sanomalehtikirjoitusten sisällykseen katsomme, niin punaisena lankana käy niiden kautta tähän aikaan vaatimus, että suomen kansan suuri enemmistö ja sen kieli kohotettaisiin oikeudenmukaiseen asemaan. Innokkaasti osotetaan, että Suomen sivistynyt nuoriso etupäässä on velvollinen käymään käsiksi kansan sivistykseen. Selvästi lausutaan, miten tärkeätä Suomelle, sen valtiolliseen asemaan nähden, on, että siinä elävä ja luja kansallistunto saadaan herätetyksi, ja huomautetaan hetken tärkeydestä, mikä ei salli viivyttelemistä, jotteivät kaikki tällaiset yritykset pian tulisi liian myöhäisiksi.

Vuodesta 1844 puhuvat osakunnan säilyneet kirjoitukset melkein yksinomaan tästä asiasta. Vuosiluku on huomattava. Saima’n ääni ei ollut tyhjiin kaikunut. Suomen ylioppilaskunta oli omistanut sen aatteet ja savokarjalaisessa osakunnassa oli sillä innokkaimmat kannattajansa, joista moni sittemmin suomen kielen ja kirjallisuuden edistäjänä sai tunnetun nimen.

Sellaisia oli Paavo Tikkanen. Eräs hänen kirjoituksensa, joka luettiin Savokarjalaisten kokouksessa Marraskuun 14 p:nä 1844, lausuu pontevasti ilmi suomalaisuuden vaatimukset. Kirjoittaja sanoo tahtovansa ottaa puheeksi erään asian, joka kaikille osakuntalaisille on erittäin tärkeä, nimittäin kysymyksen suomenkielen viljelemisestä ja käytäntöön saattamisesta yleisenä kirjoitus- ja puhe-kielenä sen omassa kotimaassa, Suomessa. Kansallisuuden kanssa on näet välttämättömässä yhteydessä myös kansan kieli ja suomenkieltä vastustetaan vaan syystä, että perehtyminen siihen vaatii uhrauksia, jotka ovat liian rasittavat itsekkäisyydelle. Löytyy kyllä sellaisiakin, jotka myöntävät suomenkielen oppimisen välttämättömyyden, mutta eivät ryhdy tositeolla asiaan. Ajatus suomen korottamisesta sivistyskieleksi on kuitenkin maassamme kehittynyt luonnollisella tavalla, perustuen kaikissa Europan sorretuissa kansoissa heränneeseen vapauden tarpeeseen. Tämä vaatimus on kuulunut itse Suomen kansan suusta. Todistukseksi siihen vedetään runoilija Makkosen sanat Sururunossa Suomen kielen tilasta.

Tikkasen kirjoituksessa edelleen näytetään perättömäksi luulo, että suomenkielen valtaanpääsö vahingoittaisi sivistystä. Päinvastoin sivistys ei voi kukoistaa, jollei se perustu kansallisuuteen ja kansan kieleen. Mutta ei ainoastaan ruotsinkielen ylivalta ole poistettava, vaan on myös varominen, ettei mikään muu vieras kieli sen sijalle pääse.

Myös kaunotaiteihin vaikuttaisi omintakeinen kansallisuus elähyttävästi. Ilman tätä perustusta jäävät näet kaikki taiteelliset yritykset vaan heikoksi muukalaisten kaavojen jäljittelemiseksi. »Simia est simia, qvamvis aurea gerat insignia»^[4].

Kaikkien epäilysten pitäisi siis poistua ja työhön olisi viipymättä ryhtyminen. Ehdotetaan sentähden, että ne osakuntalaiset, jotka harrastavat kansallista asiaa, tästälähin jonakin viikon päivänä kokoontuisivat työskentelemään suomenkielen oppimiseksi. Voitaisiin aluksi ottaa käännettäväksi esim. joku Suomen historiaa esittävä teos, sitten olisi aika ryhtyä runoteoksiin, kuten Kalevalaan tai Kantelettareen.

Kirjoituksessa mainitaan myös toinen tuuma, joka, samoin kuin aijottu yhdistyskin, myöhemmin toteutui, nimittäin suomenkielisen sanomalehden perustaminen rahvaan valistamiseksi. Siihenastiset suomenkieliset lehdet eivät näy kirjoittajaa tyydyttäneen.

Samanlaisia ajatuksia lausutaan myös varsin selvästi K. K. Tigerstedt’in^[5] katsahduksessa suomalaisen kansallisuuden kehitykseen vuoden 1809 jälkeen. Se valtiollinen asema, sanotaan tässä kirjoituksessa, minkä Aleksanteri I oli antanut Suomelle, voi saada varsinaisen merkityksensä vasta silloin, kun tämä muoto täytetään elävällä sisällyksellä eli itse kansa herätetään. Vieraskielisen sivistyneen säädyn on siitä syystä lähestyminen rahvasta. On kyllä ennenkin kirjoiteltu kansaa varten, mutta enimmäkseen vaan maanviljelystä y. m. s. koskevista seikoista; on vältetty kaikkea, mikä olisi yhteydessä valtiollisen elämän kanssa. Jos joskus yritys tähän suuntaan oli tehty, kuten Arwidsson’in, on siitä tullut pikainen loppu. »Nyt näyttää kuitenkin sen suuren päivän aamu olevan koittamaisillaan, jolloin Suomi herätetään vapauteen ja elämään. Suurempi harrastus, lämpimämpi into kaikkea isänmaallista ja kansallista kohtaan on monin paikoin herännyt, pääasiassa Saima’n vaikutuksesta. Tämän sanomalehden ilmestyminen on mielestäni pidettävä käännekohtana suomalaisen kansallistunteen kehityksessä».

Akateemiset isät joutuvat toisinaan ankaran kritiikin alaisiksi näissä nuorekkaissa purkauksissa. Niinpä yliopistoa moititaan eräässä kirjoituksessa siitä, ettei se ollut kohdellut isänmaallisia harrastuksia ainoastaan välinpitämättömästi, vaan vihollisestikin. Runeberg’ille ja Snellmanille ei oltu suotu sijaa sen keskuudessa. »Mutta yliopiston häpeällisin ja kurjin toimi oli, että konsistoori kieltäytyi vahvistamasta ehdotusta, joka tarkotti suomenkielen taidon vaatimista ylioppilastutkinnossa. – – Totta tosiaan, ennenkuin nuo vanhat kuivettuneet pergamenttikääryt kuolevat pois ja ehtivät jättää sijaa tuoreemmalle ja jalommalle sukupolvelle, emme voi yliopiston opettajilta toivoa vähääkään sen päämäärän toteuttamiseksi, johon kuitenkin Suomen miehen ennen kaikkea tulisi pyrkiä, nimittäin suomalaisen kansallisuuden».

Maaliskuun 9 p:nä v. 1845 vietettiin savokarjalaisen osakunnan vuosijuhla Hôtel de Bellevue’ssä (Palmqvist’in kivitalossa). Eräs läsnä-olija^[6] kertoo juhlasta muun muassa: »Tavallisia virallisia puheita pidettiin kosolta niitä seuraavine vastauksineen. Mutta puhe vieraille osakuntalaisille oli merkillinen. Tämän piti Rob. v. Fieandt ja suomeksi. Se herätti yleistä ihastusta, sillä suomi soi kuten enkelein kieli Fieandt’in miellyttäviltä huulilta. Siihen vastasi pohjalainen C. G. Borg, myös suomeksi. Senjälkeen astui esiin piispa Ottelin, joka tähän aikaan oli kaupungissa ja juhlaan pyydettynä, sekä piti niinikään suomalaisen puheen. Tähän vastasi kuraattori Kellgren, samoin suomeksi. Piispa puhui vieläkin, ja hänelle vastasi nyt Sakari Kajander, joka puhui talonpoikain puolesta oikealla talonpoikaiskielellä. Vielä illallisen jälkeen puhui piispa suomea. Niinpä täällä ensikerran ylioppilaskestissä lienee puhuttu suomea, ja heti niin suuressa määrin».

Vuodesta 1845 asti alkaa suomenkieli osakunnan sanomalehdessäkin voittaa yhä enemmän alaa. Ensimmäinen suorasanainen kirjoitus tällä kielellä on A. G. Corander’in »venykkeillä» kirjoittama ja koskee suomalaista runomittaa.

Tämä vuosi on muustakin syystä merkillinen savokarjalaisen osakunnan historiassa. Samaan aikaan jolloin vuosijuhlaa vietettiin, eli maaliskuussa, nostettiin kysymys suomalaisen kansankirjasen toimittamisesta. Ajatus oli luultavasti Kellgren’in. Työhön ryhdyttiin niin uutterasti, että tuskin kuukauden kuluttua kuraattori saattoi osakunnalle näyttää käsikirjoituksia, jotka jo riittivät täyttämään julkaisujen ensi vihon. Kirjalle pantiin nimeksi: »Lukemisin Suomen kansan hyödyksi, Savo-Karjalaisten oppivaisten toimittamia*.

Tämä yritys, ensimmäisiä laatuaan maassa, otettiin vastaan suurella mieltymyksellä ja monelta taholta luvattiin osakunnalle apua sen edistämiseksi. Ensimmäinen vihko, joka käsitti 5 painoarkkia, sisältää ensiksikin Tikkasen käännöksen Runeberg’in runosta »Hauta Perhossa», minkä käännöksen osakunta sitä ennen oli palkinnut, sekä Antti Puhakan runon »Ilmakirjan eli almanakan tekijöistä». Tätä seuraa dialoogi pitäjäkoulujen asettamisesta, Örsted’in kirjoitus ukkosesta, Tikkasen suomentamana eräästä ruotsalaisesta kansankirjasesta, sekä lopuksi »Johdatus yleiseen maa-tietoon», sekin uutteran Tikkasen kyhäämä. Vihkoa seurasi värillinen molempien maapallon puoliskojen ja Euroopan kartta. Karttaan oli E. A. Ingman toimittanut niinet noudattaen sitä periaatettaan, että muukalaiset olivat väännettävät suomenkielen äännöslakien mukaisiksi, jonka vuoksi esim. Amerikan kartassa tavataan nimiä semmoisia kuin Pähvin lahti, Postona, Niu-Jorkki j. n. e.

Osakunnan keskuudessa oli valittu toimikunta, jonka tuli sekä arvostella kirjoituksia että pitää huolta kirjan painattamisesta ja levittämisestä. Ensimmäisen vihon kustannukset (sitä painettiin 4000 kappaletta) nousivat noin 220 ruplaan, josta kartta yksin maksoi lähes puolet. Tavallinen kirjakaupan hinta tämmöisestä teoksesta olisi ollut vähintäin 30 kopeekkaa, mutta jotta se leviäisi niin laajalle kuin suinkin määrättiin hinnaksi ainoastaan 10 kopeekkaa kappaleesta. Kukin osakuntalainen sai listaan kirjoittaa nimensä ja jonkun rahasumman, josta hän sai kappaleita »Lukemisista» jaettaviksi rahvaalle kotiseudullaan. Muitakin ylioppilaita kehoitettiin olemaan avuliaina kirjasen levittämisessä ja samassa tarkotuksessa käännyttiin papiston puoleen maamme eri osissa. Että nämät toimet olivat käytännölliset ja menekki hyvä, todistaa se seikka, että kirjasta tuli osakunnalle rahallista voittoa. Helposti ymmärrettävä on se ilo ja tyydytys, jolla savokarjalaiset katselivat tätä julkaisuaan, kun näin olivat tositeolla osottaneet saavansa jotain aikaan kansan hyväksi.

Kauniilla tavalla lausutaan ilmi ne aatteet, jotka elähyttivät silloista yliopiston nuorisoa, Kellgrenin jäähyväispuheessa osakunnalle hänen erotessaan kuraattorin virasta Helmikuun 12 p:nä 1846. Hän lausuu ilonsa siitä, että osakunnan elämä, johon hän niin innokkaasti oli ottanut osaa, viime aikoina oli alkanut saada yhä isänmaallisemman leiman. »Jokainen alkaa nyt huomata», jatkaa hän, »jota vielä muutamia vuosia sitten ei kukaan ajatellut, että Suomi on murrostilassa, käänteessä, joka on ratkaiseva sen elämän tai kuoleman. – – Ellei Suomi voi kestää tätä koetusta, on se vaipuva ja vuosisatoja, ehkäpä ikuisesti saava odottaa tilaisuutta jälleen kohotakseen. Tämä tunne on meillä kaikilla ja se antaa meille kalliin, pyhän kutsumuksen täytettäväksi, kutsumuksen, joka saattaa meitä kiittämään Jumalaa siitä, että hän on antanut meidän syntyä aikana, joka vaatii meidän kaikkien voimamme ja joka voi elämällemme ja toimellemme antaa korkeamman, jalomman arvon. – – Isänmaan asia saa ehkä vastaisuudessa kestää monta ankaraa taistelua ja kärsiä vihaa ja vainoa; ehkä asetetaan tuhannen viettelevää houkutuskeinoa sen taistelijoille. Katsokaamme, pysymmekö silloin kaikki vahvoina loppuun asti». Puhuja toistaa erään Snellman’in lauseen siitä, miten tärkeätä on, että Suomi tulee ulkomailla tunnetuksi, ja lupaa itse puolestaan kohta tapahtuvalla ulkomaan matkallaan provessori Brockhaus’ille Leipzig’issä voimainsa takaa ylistää Suomen kirjallisuutta ja kieltä.

»Lukemisten» toinen vihko ilmestyi v. 1846 ja kolmas 1847, molemmat Z. J. Cleven johdolla, joka oli Kellgrenin seuraaja kuraattorin virassa (1846–1851). Toinen vihko sisältää muun muassa A. Ahlqvist’in käännöksiä Runeberg’istä ja Almqvist’ista (A:n novelli Grimstahamns nybygge on suomennettuna nimellä »Putkinotkon uudispaikka»), Corander’in kertoelman Porrassalmen tappelusta ja Fieandt’in kirjoituksen kyytirasituksesta, minkä aineen hän eräänä iltana oli miettinyt ja yön kuluessa kirjoittanut valmiiksi. Lukemisten toisessa vihossa löytyy myös Suomen maatiede, johon kolmannessa liittyy esitys maamme sisällisestä tilasta ja hallinnosta sekä suomennos tärkeimmistä perustuslaeistamme, jotka siis täten ensikerran tehtiin suomalaiselle lukijalle tunnetuiksi (ruotsiksikaan ei niitä oltu tätä ennen erikseen julkaistu). – Ruotsin ja Norjan suomalaisillekin lähetettiin ilmaiseksi 50 kappaletta »Lukemisista» Cleven mukana hänen mennessään Ruotsiin. Merkillisemmistä henkilöistä, jotka niinikään saivat lahjaksi »Lukemisia», mainittakoon Snellman, Runeberg, Lönnrot, Arwidsson^[7] ja Almqvist.

Muutamain mielestä ei osakunta kuitenkaan ollut läheskään täyttänyt niitä velvollisuuksia, joita sille täytyi asettaa. Niinpä Ahlqvist moittii muutamissa kirjoituksissaan v:lta 1846 erästä savokarjalaisten keskuudessa esiintyvää nurkkakuntaa, joka oli aivan välinpitämätön »Lukemisten» toimittamisen suhteen ja muutoin käyttäytyi ylimyksien tavoin tovereita kohtaan. (Savokarjalaiseen osakuntaan pyrkivät näet, kuten tunnettu, tähän aikaan useimmat aateliset ylioppilaat). Ahlqvist’in mielestä ei osakunta ansainnut savokarjalaisen, eipä edes osakunnankaan nimeä, niin kauan kuin siellä ei yksimielisesti työskennelty suomenkielen valtaanpääsöä varten. Puutetta koetettiin kuitenkin innokkaasti poistaa.

V. 1846 syksyllä toteutui näet toinen niistä tuumista, joista puhuttiin Tikkasen yllämainitussa kirjoituksessa eli n. k. »Suomalais-seuran» perustaminen osakunnan keskuudessa 1).

1) Vähäistä myöhemmin eli keväällä 1847 tehtiin yritys laveamman, vieraitakin osakuntalaisia käsittävän yhdistyksen perustamiseen, jonka sääntöihin muun muassa kuuluisi suomenkielen käyttäminen ja ruotsinkielen karttaminen, mutta tämä puuha raukesi pian (Kts. Setälä, Ahlqvist’in nekroloogi Valvojassa, Jouluk. 1889; Schauman, Från sex årtionden i F. 4 vihk. S. 352).

Aikomus oli muuttaa savokarjalaisten virallinen kieli suomalaiseksi, mutta tämä ei käynyt päinsä, sillä osakunnassa löytyi paljon uusmaalaisia, jotka panivat vastaan, koska eivät sanoneet osaavansa suomea. Siksi perustettiin suomalainen osasto, joka niin muodoin ei ollut mikään erityinen seura. Sen puheenjohtaja oli osakunnan kuraattori Cleve ja kokoukset pidettiin osakunnan kokouspaikassa. Sihteerinä oli Fr. Polén. Jäsenistä mainitaan pöytäkirjoissa Ahlqvist, A. Aspelund, A. G. Corander, O. H. Cleve, D. E. D. Europaeus, F. Th. Mechelin, M. Putkonen, Z. E. Sirelius ja Tikkanen. Osanottajia ei tavallisesti ollut vähemmän kuin osakunnan virallisissa kokouksissa.

Johdatuksessa seuran pöytäkirjoihin sanotaan muun muassa: »Kauan ja yhteisesti on jo valitettu sitä suurta valtaa, joka Ruotsilla on meidän parhaimmienki Suomalaisten ylitse, ja toiselta puolen sitä sanomatonta heikkoutta äitinkielessä, joka niin surkiasti rasittaa vielä Savo-Karjalaistakin Oppivaiskuntaa, ehkä sen pitäsi olla ensimäisinä tien karsijina ja niin toisillenkin näyttää, kuta suuntaa matkan on meneminen. Tästä syystä on asian parantaa moninkin puolin arveltu: yksi ja toinen kyllä on kokenut Kunnan yhteisissä kokouksissakin sekä lukemalla että puhumalla vähitellen ja vähitellen juohattaa äitinkieltä toistenkin kumppaliensa huulille, vaan ei näistäkään koetteista ole minkään näköistä tullut; Ruotsalaisuus tahto voittaa itsensä yrittäjätki, ja Suomen halustelijat havaitsivat yrityksensä koko kunnan Suomentamiseksi liian aikaseen tapahtuneen. Sentähden ja miettiessä, kuinka tarpeellinen ja sisässäolevalta ajalta pakotettuki äitinkielen laveammalta sekä levittäminen että tunteminen on – – katsottiin tällä kertaa sopivimmaksi, että Kaikki Suomen kirjoittamista ja puhuntaa halustavat ja rakastavat kerran viikossa, taikka Tiistaina Kunnan huoneihin kokoutuisivat ja siinä äitinkielellä keskusteleisivat, mitä milloinkin aineeksi sattusi».

Tässä muutamia otteita pöytäkirjoista:

Ensimäisessä kokouksessa
3:11a päiv. Marras Kuuta.

§ 1.

Tämän nuoren, vasta ikään syntyneen Suomalaisseuran Esimiehen Clevin tietäantamuksen mukaan Seuran ensimäisen kerran yhteen tulevan mainitun päivän ilta-hetkeksi, olikin Osakkeen Jäseniä kokoutunut yhteen, joskin juuri ei liämältä, kun toivottava olisi ollut, niin kuitenkin niin, jotta asia näkyi näin alussansaki kyllä syntyväksi, ja jotta siihen niinmuotoin epäilemättä voittiin kiini tarttua, vahvalla luottamuksella sen ei ainoastansa menestyvän, vaan vielä aikaa voittain Jäsenien palavalla tahdolla ja miehuudella tästä vähästä siemenestään nousevankin sekä kukoistavaiselle oraalle että kaunihille, hedelmisille pensaille, antaen moninkertaisen, ilahuuttavan kasvun. Tässä toivossa, tässä mielessä, keskusteltiin siis nyt esinnä, miten asiata ajaessa tehän nämät illat jokaisen mieltä myöten sekä hyödyllisiksi että siinä sivussa rattosiksikin.

§ 2

Tämän jälkeen luki A. Ahlqvist pienen kirjoitelman, nimellä: »Rahvaan huvikkeista muuan esimerkki», tavallisella, pikaisella ja loppuhun kiirehtävällä tavallaan, josta häntä monessa muussakin kohdassa haittavasta tavasta Seura luulee hänen kohtakin luopuvan. Muuten oli kirjoitelmansa vaillinainen, ehkä sitä vasten paljoa vähemminki puhuttiin, kun tarvis ja tila olisivat vaatineet.

P. Tikkanen astui esiin, ja luki rati radilta alottamatansa Eureenin Kieliopin suomennosta, jossa heti alussa muistutettiin, että Ruotsalainen sana bokstaf ei ole suomeksi kirjain, joksi muutamat sen ovat kääntäneet, ja joka pikemmin voisi olla stil, som gör bokstafven, sillä johtopääte in merkitsee aina välikappaletta, jolla jotakin matkaan saatetaan, esim.: hierin (hieroa), liipasin (liippaan) j. n. e. Sen arvelun jälkeen olisi myös talorgan = äänin (välikappale, jolla ääni matkaansaatetaan). Näin keskusteltua, miten Ruotsin sanoa bokstaf suomentaa, päätettiin puustoin hyvin kyllä kelpaavan, varsinki kun sitä jokapäiväsessä puheessa sekä Rahvaalta itseltään, että muiltaki niin nimitetään. Tikkasen sanoessa z:tää kielessämme ei tarvittavan, eikä voitavan pitää, nokkasi Europaeus puheesen, kiintiästi väittäen z:n olevan sangen tarpeellisen, olletikin runokirjoituksissa, perustaen puheensa sille, että Karjalassa z:ta on puheessakin kuuluva. Tätä väiteltiin sinne tänne, ehkä ei kuitenkaan esinenään tultu. Se jäi siis silleen. Samoin sanoista egentlig ja oegentlig paljonkin puhuttiin, mihinkään päätökseen pääsemättä.

Toisessa kokouksessa
10:nä päiv. Marras Kuuta.

§ 1.

Tähän toiseen kokoukseen oli siis Osakkeen Jäseniä ihmehen vähän, – liekkö ollut kymmentä henkeekään, – kokoutunut, mut joka kuitenki rattosesti kyllä vietettiin seuraavalla tavalla. – –

S 3.

Tämän jälkeen luki Polén alkua hänen kirjoituksen alla olevasta Tarinastaan: »Yhden illan vaiheet», luonnollisella hätäsellä ujoudellaan. Kirjoituksestaan ei virkettu paljon mitään, se olikin, kun ranskaksi sanotaan sentimental, sydämmillinen lörpötys suomeksi.

§ 4.

Keskusteltiin muukalais-sanain suomentamisesta, ja arveltiin tätä jokaisen parastaan käyvän tehä ja miettiä kotonansa, seuran kokouksissa sitten esiinnäytettäväksi. Ja jotta tulisimme sen hyödyn ja edun nautintaan, kun seuralla päätarkoituksena on, ja nekin meistä, jotka suomen kieltä eivät taida, eikä sanottavaksi paljon ymmärräkkään, hyötyisivät näistä kokouksista, niin päätettiin itsekukin puolestamme aina yhteen tultuamme suun sanalla kääntää jotai suomeksi, ja mielittiin siis Arvidsonnin Suomen Historialla tulevassa kokouksessa alkaa tämä aikeemme.

§ 5.

Viimmeiseksi istuin Europaeus lukemaan kuusmittasta käänöstänsä Homeroksen Iliadista alusta jaksain, jota alku teostansa Seura mieli onnestuneeksi kyllä. – –

Kolmannessa kokouksessa
17 p. Marras Kuuta

§ 1.

Huviteltuansa esinnä tavallisesti laulannalla ja muilla kaikenlaisilla, erinäisillä kansapuheilla, istuin Seura viimmeksi Esimiehensä kehoituksella alas, ja käsiin otti edellisessä kokouksessa päätämänsä Suomen Historian kääntämisen, joka nyt yksimielisesti Esimiehestä jaksain alkoi, tuoden Seuralle keskustelemuksissansa oivalta arveluja ja ainetta. Itsekukin koitti aina kääntäissään panna parastansa, ja näin miehestä mieheen mennen nousi tätä tehessä kiinteitä väitöksiä ja keskustelemuksia seuraavaisista Ruotsin ja Suomen sanoista ja sananparsista:

1:si. Saga, josta oli vähä arvelu, miksi eli millä niistä monista äitinkielessä löytyvistä, yhtämerkitsevistä sanoista, niinkuin Kasku, Saakkuna, Satu, Tarina, sitä oikeimmiten tulisi kääntää. Tuummattiin siis näistä ehkä Tarinan paraastansa käyvän, olipa sillä sitten peri juurensa vaikka Venäistäkin. Eräät arvelivat sanan Satu eli jonkun muun mainituista ehkä kuitenki paremman olevan tässä, oikein perustaen puheensa sille, että Tarina, olletikin Karjalassa, merkitsee sitä samaa, kun Ruotsin sana berättelse.

2:si. Folkstam, jota muutamat tahtovat suomentaa sanalla Kansakunta, muutamat sanalla Sukukunta, tai ainoastansa vaan sanalla kansa, joista viimmeksi mainituista seura myöntyi sanaan Sukukunta, mielien niillä toisilla varsinkin sanalla Kansakunta saatettavan merkitä Ruotsin Samhälle. –

4:si. Odling, jota suomennettiin yksimielisesti sanalla Sivistys, samate kun Sjelfständighet Oksasen arvelun mukaan sanalla omituisuus, jota kuitenkaan ei katsottu aivan käyväksi, mut parempatakaan tällä kerralla ei oivallettu. – –

Muuten oli ilta iloisa, Osakkeen Jäseniä paljon koussa, kolmatta kymmentä henkeä. Suometar riemuitsi varmaan tänä ilta-hetkenä, toivoen onnea ja menestystä näille Seuran alku-alkeillensa.

Neljännessä kokouksessa
1:nä päiv. Joulu Kuuta.

Muistutus.

Tämän neljännen kokouksensa olisi Seuran oikeutta myöten jo pitänyt pitää viikkoa ennen eli 24 p. Marras Kuuta, vaan muut huvittavaisemmat laullannat, soitot ja ilot Kaupungilla ja, ken tiesi, mitkä muutki erinkaltaiset, halullisimmat vetelemykset johon kuhun näissä huvikkeissa, olivat täksi illaksi tykkänänsä liestänyt Jäsenien mielet puoleensa, näin, saisikko sanoa, heikosti kyllä temmaten heiät pois sekä alku-aikeistansa että Suomettarestakin, joka kuitenki tänäki iltana oli epäilevän, sulhoansa odottavan morsiaisen tapaan toivon lempiöillä kyynälillä silmissänsä tervehtien näyttäynyt niille muutamille, jotka toki täksikin hetkeksi olivat aikoneet antauta hänelle, vaan sen pahemminkin tavanneet Osakkeen huoneen, Seuran kokous paikan tyhjänä. Näin myöstyi kokous viikkautta myöhemmäksi eli mainitun päivän ilta-hetkeksi, jota juuri ei taida olla kerskamatta sangen rattoseksi. Jäseniä oli kohtalaisesti koussa noin pariin kymmeneen henkeen, kuitenki – johon toki pakkanen lie ollut syynä – vähemmin, kun edellissä. Ilta vietettiin seuraavalla tavalla:

§ 1.

Luettiin edellisen kokouksen Ainehisto, jota tehessä Oksanen muistutti Ruotsin sanalle Sjelfständighet antamasta suomentamisestaan omituisuus parantaen sitä, niinkuin hänen mielestään paremmin sopivaksi, omintakeisueksi, johon Seuraki myöntyi. Muut eivät hiskahtaneet Ainehistoon kuuluvista asioista mitään.

§ 2.

Sen jälkeen kehoitti Seuran Esimies Jäseniä jälleen tämän illan alkutyöksi käsiksi ottamaan edellisessä kokouksessa alotetun Suomen Historian kääntämisen, vaan kuuli vastimeksi, minkä unouttaneen kirjansa tällä kerralla kotiinsa, minkä taas sitä ei ollenkaan vielä hankineenkaan. Se jäi nyt siis sillään.

§ 3.

Seuran toivon ja oman lupauksensa mukaan, että ensikokoukseksi kirjoittaa jotai väiteltäväksi, astui Oksanen nyt esiin kirjoitettuja, niin kutsutuita mieteitään Esimiehen johdolla todeksi väitämään, ken vaan niiden totuutta vähänkin epäili. Tässä aikomuksessa lateli hän esinnä, niinkuin tapana väitöksissä on, muutamia sanoja valitulle kiistäjälleen Mecheliinille, joka siis puolestaan nyt korotti äänensä, ja alkoi alusta jaksain Oksasta ja hänen mieteitään hätyyttämään, mielien tämänlaisia tai kaikkia väitöskirjoituksia ei saatettavan nimittää Oksasen tavalla mieteiksi, vaan paremmin voiteiksi. Tässä oli nyt kova kovaa vastaan, kumpiki tahto oikeutta, ja taisivat sen saahakkin, sillä tämä heidän väitöksensä samate kun muutkin riitajutut päätyivät kummaltakaan puheensa totisemmaksi näyttämättä. Mecheliinillä näkyi kuitenkin, niinkuin Lain Kokelaalla, olevan liikuvaisempi kieli, ja todellaki morkasi hän useemmiten mainituita mieteitä, niin että yleensä saapi sanoa hänen olleen ja tulleen voitolle. – –

Viimmeksi ennen Seuran eroittua, esiin anto Mechelin jo valmiksi kirjoitettuja väiteitään, niitä ensikokouksessa Seuran tahdon mukaan keskusteltavaksi, ja tätä varten valittiin Europseus ja Seuran Sihtieri hänelle kiistäjiksi».

– – – – – – – – – – – – – – –

Kokouksia jatkettiin vaihtelevalla harrastuksella ja pidettiin vielä syyslukukaudella 1847. Syynä seuran lakkauttamiseen oli Suomettaren perustaminen, kun sen toimittajille silloin ei jäänyt aikaa muihin asioihin. Mutta suomenkieli, jonka edistämiseksi seura oli työskennellyt, pääsi itse osakunnan pöytäkirjan kieleksi kevätlukukaudella 1851.

Tältä ajalta on vielä mainittava, että muutamat nuoret naiset Kuopiossa, samat, jotka Snellman’in kehotuksesta sinne perustivat suomalaisen tyttökoulun, olivat myös muodostaneet yhdistyksen, jossa puhuttaisiin suomea. Savokarjalaisessa osakunnassa ehdotti silloin Aspelund, että osakunta lähettäisi heille adressin. Cleve toimitti sen Snellmanille yksityisessä kirjeessä ja pyysi häntä osakunnan nimessä jättämään sen perille. Snellman’in sanotaan lausuneen tästä adressista: »Se todistaa hyvää näistä nuorista herroista. Mutta ottakoot itseään nenästä! Naiset lukevat suomea sanakirja ja kielioppi kädessä, mutta mitä herrat Helsingissä tekevät? Tekevätkö he samoin?»

Pysyväiseksi tuli toinen jo mainittu yritys joka myös tähän aikaan sai alkunsa savokarjalaisen osakunnan keskuudessa, sekin ehdotettuna Tikkasen yllä mainitsemassamme kirjoituksessa. V. 1847 Tammikuun 12 p:nä alkoi Suometar ilmestyä. »Kirjoittajiksi» mainitaan »Oppivaiset A. E. Ahlqvist, D. E. D. Europaeus, P. Tikkanen ja Kandidati A. Warelius». Viimeksi mainittu oli länsisuomalainen. Kaikki neljä olivat jo ennen työskennelleet suomalaisen kirjallisuuden hyväksi, Europaeus tehden runokeräyksiä Suomen ja Venäjän Karjalassa. Suomettaren perustamisen kautta he varsinaisesti astuivat julkisen elämän alalle ja heidän toimensa tällä on yleisesti tunnettu. Suometar, jonka tarkotus oli vaikuttaa maamme talonpoikaissäätyyn sekä siinä herättää intoa ja harrastusta myös päivän kysymyksiin ja julkisiin asioihin, täytti ansiokkaasti tehtävänsä ja sen vaikutus mainittuun sääty luokkaan tuli aikaa myöten erittäin suureksi. Jo vuoden kuluessa lehden perustamisesta luopuivat muut toimittajat, mutta Tikkanen jatkoi sitkeästi ja uupumatta työtä, milloin yksin, milloin toisten auttamana, kokien Suomettarensa kanssa sekä myötä- että vastoinkäymisiä.

Kansalliselle asialle koittivat pian synkät ajat, kuten Kellgren oli ennustanut. 1850 vuoden suomalaista kirjallisuutta kohtaava kielto teki lopun Suomettarestakin, vaikka tosin vaan lyhyeksi ajaksi. Yliopiston uusien sääntöjen nojalla pantiin tässä laitoksessa v. 1852 toimeen useita muutoksia, niinpä muun muassa hajoitettiin ylioppilasosakunnat. Mutta kylvö oli kuitenkin tehty ja siemen saattoi turvallisena lumen alla odottaa kevään tuloa, noustakseen oraille. Ja tätä kylvöä tehdessä ovat savokarjalaiset ylioppilaatkin olleet mukana. Tämän osakunnan asiakirjoissa 1840 luvulta kuvastuu elävästi se innostus, millä mahtava kansallisuus-aate sai nuoret sydammet Suomessa sykkimään.

G[abriel]. Rein.

1. Lähteitä: Savokarjalaisosakunnan arkisto; kanslianeuvos Z. J. Cleve n hyväntahtoisesti antamat tiedot y. m.
2. Inspehtoreita tähän aikaan olivat W. G. Lagus 1833–1845; B. O. Lille 1845–1852.
3. Kts. P Hannikaisen kirjoitusta Valvojassa 1890. s. 110.
4. Apina on aina apina, vaikkapa kantaisi kultakoristeita.
5. T. julkaisi, kuten tunnettu, näihin aikoihin (1845–1547) yhdessä R. Tengström’in ja H. Kellgren’iu kanssa »Fosterländskt album» nimistä teosta, jossa käsiteltiin Suomen runoutta, kirjallisuutta ja historiaa koskevia seikkoja.
6. A. Schauman, Från sex årtionden i Finland, 3:s vihko s. 244.
7. Kun Cleve Arwidsson’ille näytti, että kirjassa löytyivät Suomen perustuslait, kysyi A. iroonisesti: »mitä se on?» A. lupasi Karlstad’in piispan kautta toimittaa kappaleet Wermlannin suomalaisille.

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. V. 1897. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.