Satu ritarista ja tytöstä

Satu ritarista ja tytöstä Kirjoittanut Rudolf Koivu

Kuvitus: Rudolf Koivu

Satu ritarista ja tytöstä.

Kertonut ja kuvittanut R. Koivu.

[Nuori urhoollinen ritari ratsasti esiin synkästä metsästä kauniin tytön kanssa.

Ihmeen ihana kuninkaantytär kävelemässä hovinaistensa seurassa.

Nuori urhoollinen ritari ratsasti esiin synkästä metsästä kauniin tytön kanssa. Metsässä piileskelevät ilkeät hiidet olivat pitäneet tyttöä vankinaan ja niiden käsistä hänet oli ritari pelastanut tuhannet vaarat ja vaivat koettuaan. Tytön oli ritari päättänyt ottaa vaimokseen heti kun he pääsisivät kotimaahansa.

Ratsastivat aikansa tietä pitkin ja saapuivat lopulta kaupungin edustalle. Ritari aikoi suoraan ratsastaa kaupunginportista sisään, väsynyt ja nälkäinen kun oli, mutta tyttö kovin esteli, kehoittipa sivuuttamaan koko kaupungin. Silloin ritari ehdoitti, että he vain pikimmältään poikkeaisivat sinne, mutta tyttö ei taipunut. Ritari huomasi, että eväät olivat lopussa, ja hän päätti tytön kielloista huolimatta ainakin käydä ruokaa hakemassa. Tyttö hyppäsi silloin alas satulasta ja sanoi surullisena:

»Odotan sinua tässä kolme päivää, mutta ellet sen ajan kuluessa takaisin saavu, niin kuolen surusta.»

Ritaria nauratti. Miten hän kolmea päivää saattaisi kaupungissa viipyä! Puolessa tunnissa hän ostoksensa suorittaisi.

Ritari ratsasti kaupungin torille. Torin laidassa oli komea puisto ja puiston keskellä upeili mahtava kultalinna. Ritari huomasi puutarhanportin olevan auki, ja niinpä hän, utelias kun oli, ratsasti puutarhaan.

Täällä oli ihmeen ihana kuninkaantytär kävelemässä hovinaistensa seurassa ja huomattuaan ritarin hymyili hänelle ylen herttaisesti. Mutta silloin ritari unohti asiansa, unohti tiepuoleen jättämänsä surevan tytön, unohti kaikki.

Turhaan tyttö häntä odotteli[.] Ei saapunut ritari kolmenkaan päivän kuluttua. Silloin tyttö toivottomana heittäytyi tielle ja muutti itsensä valkeaksi kukaksi, toivoen, että ohikulkijat hänet mäsäksi polkisivat.

Poika huomasi ihmeellisen kukan.

Sattuipa muuan poika ohi kulkemaan maan ja huomasi ihmeellisen kukan. Hän irroitti sen varovasti juurineen maasta ja vei sen kotiinsa. Täällä hän sen istutti ruukkuun, kasteli ja vaali sitä kaikin tavoin.

Mutta öisin, pojan nukkuessa, kukka irroittautui ruukusta, siivosi tuvan, kantoi veden ja keitti ruuan. Aamulla pojan herätessä se taas liihoitteli ruukkuun takaisin.

Poika pistäytyi viisaan noitamuorin puheilla.

Poika suuresti ihmetteli, kuka häntä öisin kävi auttamassa ja kun ei selvyyteen päässyt, pistäytyi kylän laidassa asuvan viisaan noitamuorin puheilla. Noitamuori arvasi heti kuka auttaja oli. Hän neuvoi poikaa valvomaan yön ja pitämään kukkaa tarkasti silmällä. Aamun sarastaessa, juuri kun kukka oli aikeissa sijoittua ruukkuunsa, tuli pojan heittää kukan yli valkea liina ja sittenpähän saisi nähdä, miten kävisi.

Kukka muuttui oitis tytöksi.

Poika valvoi yön, näki kukan hommat ja auringon noustessa, juuri kun kukka puikahti ruukkuunsa, heitti liinan sen yli.

Kukka muuttui oitis tytöksi. Tyttö oli ylen surullinen. Hän kysyi heti, oliko poika* mahdollisesti kuullut ritarista mitään. Poika kertoi kuulleensa ritarin häitä valmistelevan kauniin kuninkaantyttären kanssa.

Tyttö läksi murheissaan kaupunkiin ja pyysi päästä ritarin puheille. Mutta hänelle selitettiin, ettei ritari voinut ottaa ketään puheilleen, vihkijäisten kun oli määrä pian alkaa.

Silloin tyttö meni linnan keittiöön ja pyrki kokin apulaiseksi. Kokki, joka kiireen vuoksi oli avun tarpeessa, otti tytön astioitten pesijäksi. Mutta tyttöpä ei kajonnutkaan astioihin, vaan valmisti kaakun, niin ihmeellisen, ettei keittosalaisuudet tunteva ylikokkikaan ollut sellaista nähnyt. Se tuoksui niin ihanasti, että kokki sen paikalla lennätti hääpöytään ritarin ihailtavaksi.

Ritari leikkasi ihmekaakusta palasen, antaakseen sen morsiamelleen, kuninkaantyttärelle, mutta silloin kaakusta hypähti kaksi lumivalkoista kyyhkystä. Nämä alkoivat juoksennella pitkin pöytää, jolloin jälempänä oleva edelläjuoksevalle kuhersi:

»Älä jätä rakkaani, odota vähän, unohdat vielä juostessasi minut, kuten ritarikin unohti tyttönsä, joka on surusta menehtyä.»

Silloin ritari muisti tytön, jonka oli tiepuoleen odottamaan jättänyt. Hän ryntäsi oitis salista, mutta ovella olikin jo tyttö vastassa. Käsikädessä he riensivät ulos linnasta. Linnan portilla odotteli heitä ritarin uskollinen ratsu, joka kiidätti heidät kauaksi kaupungista ritarin omaan linnaan.

"Kaakku tuoksui niin ihanasti, että kokki sen paikalla lennätti hääpöytään."

Lähde: Pääskynen 1918, s. 224–225, 228–229 (no 12)