Satu jättiläisestä, jolla ei ollut sydäntä
| Satu jättiläisestä, jolla ei ollut sydäntä Kirjoittanut Joel Lehtonen |
| Arvo Kotilaisen kuvitus on jätetty tästä pois. |
[s. 739] Muistanetteko erästä lapsuutemme aikaista satua jättiläisestä, jolla ei ollut sydäntä? Taikka jättiläisestä, jonka sydän ei ollut hänen ruumiissaan, vaan sellaisessa ihmeellisessä kätkössä, etteivät hänen vihollisensa saattaneet iskeä siihen aseilla eivätkä voittaa häntä[.]
Paljon muuta kuin sen hiukkasen, mitä tähän ylle olen kirjoittanut, en minä puolestani enää muista tuon lapsuutemme aikana kuulemani tai lukemani sadun juonista ja seikkailuista.
Mutta mieleni haluaisi nyt kutoa uutta satua tämän vähäisen rungon ympärille, satua, joka kuitenkin kehittynee suuresti entiseen vivahtavaksi.
Minun satuni jättiläinen eli Afrikassa. Se, että hän siellä eli, on kai melkein pelkkä päähänpisto; mutta sadussa ovat monet kummat luvallisia. Sanokaamme siis, että hän eli siellä rannikolla, jossa asuu beduiineja, berbereitä, [739:2]neekereitä ja joukko europalaisiakin. Se on kaunis seutu. Ja mielestäni suloinen seutu, sillä siellä paistaa aurinko oikein kunnon tavalla. Jo keväälläkin paistaa se joskus niin sanoakseni kahdella auringolla. Ja juuri siellä on taivas melkoiset ajat vuodesta todellakin sitä syvän siniseen vivahtavaa, jollaiseksi me unelmoisimme etelän taivasta; niin, aika tavalla siihen uhkeaan siniseen vivahtavaa. Sillä missäpä todellisuus vastaisi unelmia? Pohjoisempana tuota mainitsemaani rannikkoa ei taivas kuitenkaan ole niinkään paljon unelmiemme kaltaista kuin se on sillä rannikolla.
Tämä satuni seudun auringosta ja taivaasta.
Muuten on seudulla korkeita kukkuloita, joilla kohtaa itämaisia kaupunkeja, valkeita ja muureilla vyötettyjä. Kaupunkien isoille muuriporteille johtelevat varjottomat ja usein raamatullisen alakuloisilta tuntuvat tiet.
[740:1]Sininen, verrattoman ihana meri huuhtelee tätä seutua toiselta puolelta. Ja toisella jälleen ovat äärettömät, keltaiset erämaat: toinen meri, mutta hiekasta muodostunut. Se on valtava ja outo näky: aivan kuin laineita, mutta pauhaamasta paikalleen hyytyneitä. Niin, keltaiset ovat ne laineet kesällä. Mutta talvella ne ovat synkästi harmaita.
Oikeassa meressä on muutamia kauniita saaria. Mutta vielä kauniimpia ovat ne saaret, jotka ovat kätketyt hiekkaerämaiden helmaan, nimittäin kimmaltavat ja lähteitä solisevat keitaat. Ne ovat ikäänkuin merimerkkejä tai vihreitä viuhkaviittoja oikeassa meressä.
No niin, sellaisessa keitaassa asui minun satuni jättiläinen, olettakaamme niin.
Mikä hän oli? Elääkö nykyään jättiläisiä? Millainen hän oli?
Hän oli huikean pitkä mies. Mikään Goljat ei hänen silti tarvinnut olla. Olipahan vain pisimpiä kansojen pisimmistä.
Saksalaisia sanotaan kookkaaksi kansaksi. Olkoon siis jättiläiseni vaikka saksalainen.
Niin, hän oli muukalaislegionan entinen sotamies. Ranskan kuuluisan muukalaislegionan, légion des étrangers’n, tuon julman palkkasoturiarmeijan, jonka mainittu tasavalta keräilee monenmoisten muiden valtakuntien onnettomista, rikollisista ja kodittomista taistelemaan sen kunnian ja rikkauden puolesta kaikenlaisia vihollisiaan vastaan, tummaihoisia alkukansoja, jopa joskus valkeitakin kilpailijoitaan vastaan. Julma armeija todellakin! Palkaksi annetaan palkatuille kovin runsaasti leipää, mutta myöskin lopulta unohdettu hauta vieraissa maissa, mikä viimemainittu seikka lienee monelle ajattelevalle kylläkin yhdentekevä, mutta ei suinkaan mahda sitä olla enimmille noistakaan sotureista.
No niin. Mutta kuinka eli pitkä saksalaisemme [740:2]siellä keitaassa? Ja kuinka oli hän joutunut muukalaislegionaan?
Hän oli kauan sitten kotonaan surmannut veljensä. Sattuuhan sitä; sellainen on mahdollinen valitettavasti muussakin kuin sodassa. Ja rangaistuksensa hän oli välttänyt karkaamalla ulkomaille, Ranskaan, jossa oli päässyt muukalaislegionaan.
Oi, raskaat ovat seuraukset veljesmurhasta, usein ehkä hetkellisen kiihtymyksen vallassa tehdystä! Paha on muukalaislegiona paikaksi. Ja palvellapa siinä esimerkiksi viisikolmatta vuotta, elää kärsimyksissä Marokon vuoristoissa, Ranskan alinomaisissa sodissa pikku sultaaneja ja sheikkejä vastaan, surmaten alkuasukkaita, jotka taistelevat profeettansa Mohammedin ja vapautensa puolesta! Tai ehkäpä vietiin onneton saksalaisemme Indo-Kiinaankin, marssimaan ja ottelemaan aarniometsissä, jotka höyryävät kuumetta ja joissa alkuasukkaiden nuolet lentävät salassa niinkuin käärmeet pistävät korkeassa ruohistossa. Olla tällaiset pitkät ajat kenties enimmäkseen vieraskielisten pyssytoverien parissa. Ja saattamatta koskaan toivoa pääsevänsä takaisin Rheinin viileille nurmirannoille.
Poloinen saksalainen! Säälittävä kohtalo!
Kyllä. Mutta jos hän oli muukalaislegionan sotamies, niin miten asui hän siellä keitaassa? Olisi marssinut Marokossa tai samonnut Aasian aarniometsissä! Taikka oleskellut jossakin kasarmissa. Miksi oli hän keitaassa? Miksi piileskeli palmustossa, niinkuin mikäkin kaakkuri pesässään ruohistossa, keitaassa, joka on kuin sorsanpesä hiekkameren keltaisten laineiden välissä.
Näin on asia, että saksalainen tosiaan piileskeli siellä. Oli syttynyt suurvaltojen sota. Mikä on mahdollisempaa kuin että saksalainen silloin karkasi muukalaislegionasta, taistelemasta omaa isänmaatansa ja sen liittolaisia vastaan, ja kätkeytyi sanottuun [741:1]syrjäiseen paikkaan, etäälle Saharaan?
Hyvää kätköä hän tarvitsikin. Sillä armoton on se rangaistus, joka kohtaa muukalaislegionasta karannutta miestä. Siinä armeijassa on kuri yhtä hirveä kuin leipä ja eläkkeet siinä ovat hyvät. Jos joku legionalainen haavoittuu alkuasukasten edestä peräydyttäessä, haavoittuu niin pahoin, ettei hän jaksa itse marssia, niin hänet ammutaan. Monesti sellaista sattuu. Tovereita ei uhrata turhaan taisteluun hänen tähtensä. Ja parempi onkin hänen kuolla kuin joutua vimmastuneitten vihollisten käsiin, ristiinnaulittavaksi ehkä.
Niin käy siellä sodassakin, miehen täyttäessä velvollisuutensa. Mutta karkuri ei ole enää toveri; hän ei ole edes ihminenkään, vaan koiraakin kelvottomampi. Häntä kohtaa armoton rangaistus, jos hänet saadaan kiinni.
Tämän pitkän saksalaisen piilopaikka oli kuitenkin hyvä. Jollakin legionan epätoivoisella marssiretkellä halki Saharan hän oli kai sen keksinyt, ilmoittamatta siitä tovereilleen. Keksinyt keitaassa sellaisen kätkön, että hän uskoi voivansa säilyä siellä legionan sotalakien kostolta.
Kuinka hän lienee keitaaseen kulkenut, [741:2]jalkaisin, kamelilla vai ratsulla, sitä selvittää ei kuulune sadun asiaan. Sadussa on melkein kaikki mahdollista. Niin, ehkäpä jalkaisinkin, sillä hän oli legionansa marsseissa ja elämänsä pitkissä kärsimyksissä rautaiseksi karaistunut mies.
Minkälainen oli hänen keitaansa? Saharan pohjoisreunalla on ruskeanpunaisia vuoria ja niiden välissä on ylätasanko, jossa on suuria ja rikkaita keitaita: paljon hedelmäpuita, niin paljon, että siellä saattaa käyskennellä kilometrinkin kukkien ja hedelmien keskellä. Melkein yhtä rikkaita ovat Saharankin isot keitaat. Mutta saksalaisemme kätkö oli hyvin pieni. Siellä ei ollut kuin muutamia taatelipalmuja ja joku aprikoosipuu. Sellainen oli se keidas loitolla erämaassa, keidas, jossa ei muuten ollut isäntiä muita kuin hän.
Niin harvinaisen ja ihmeellisen paikan oli sadun jättiläinen löytänyt itselleen.
Hän eli siellä melkein yksin. Sanokaamme: melkein yksin. Monta ihmistä ei tuossa keitaassa olisikaan elänyt, sen taateleilla ja vähillä aprikooseilla. Sillä hedelmiensä lisäksi täytyi jättiläisemmekin hankkia ruokansa muualta, hyvin etäältä. Hän samosi hietameren poikki kauas metsästelemään. [742:2]Pohjoisen ylätasangon vuoristoon. Tiettävästi hän jaksoi marssia ja juosta pitkät matkat.
Metsästämistä ei hänen metsästyksensä kuitenkaan ollut nykyaikaisessa mielessä. Sillä katso: tämä jättiläinen oli varustettu ainoastaan kurjalla jousella.
Ei kiväärillä, vaan jousella. Kuinka hän lieneekään karatessaan jäänyt ilman pyssyä, raukka! Sillä tavalla eläminen ei mahtanut olla helppoa.
Ei siis pyssyä. Ei; jousella hän ampui lintuja, joita kylläkin on ylätasangon kolkkojen vuorten välissä. Mutta paitsi kauriita otti hän petojakin kiinni juoksusta, ja ellei hän tappanut niitä väkipuukolla, kuristi hän niitä suurilla käsillään. Petojako? Niinpä niin: eikö petojen liha kelpaisi kurjan saksalaisen legionankarkurin ruuaksi?
Kuuntelijat arvelevat, että hän oli varmaankin hullu. Miksikä ei? Eikö sellaisessa elämässä järki sekaantuisi? Hurjan näköinenkin hän oli. Hänellä huiski päässä punertava, melkein valkeaksi palanut tukka, sillä hän ei suojannut sitä hatulla tulisimmassakaan paahteessa, vaan samosi paljaspäin. Siinä suhteessa hän oli muinaisten arabialaisten runojen uljaimpien sankarien veroinen, sankarien, joiden korkein kerskunta on se, että he kestävät auringonpoltetta päätänsä verhoamatta. Hänen silmänsä olivat haaleansiniset, leveät posket melkein mustiksi ahavoituneet ja nenä oli paksu ja saksalainen.
Sallikaamme hänen ulkonäkönsä olla rauhassa, sallikaamme hänen juosta erämaassa irtaallaan heiluvin hapsin. Antakaamme hullun hyppiä hiekkavallien ylitse, tappaa kauriita, tuuheaharjaisia jalopeuroja ja muita eläimiä, joita hän söi[.] Se olkoon hänen asiansa.
Jalopeurat olivat hänestä oikeita vihollisia, oikeaa saalista. Paitsi että ne olivat vankkoja ja voimakkaita, oli niiden pää pystyssä ja kyömyinen kuono koholla, kun ne astelivat häntäänsä viuhtalsten taisteluun jättiläistä vastaan. Niiden silmät katselivat [742:2]suoraan, kaikkein suorimmin juuri sillä hetkellä, jolloin nuo pedot paljastivat hampaansa ja ärjähtivät vihasta. Niiden kanssa oli hyvä taistella, vaikka se taistelu olikin raskasta. Niin kuin Simson painiskeli hän jalopeurain kanssa ja väänsi niiltä lopuksi leuat nurin.
Ja koskaan ei hän ahdistanut näitä eläimiä niiden tullessa auringon leimusta nääntyneinä juomaan hänen keitaansa tai vuoriston lähteistä. Ei, vasta sitten, kun ne olivat janonsa sammuttamalla virvoittaneet voimansa, he karkasivat yhteen. Ja silloinkin huudahti hän jalopeuralle:
»Väisty! Jos ajat sitä kaurista, jota minäkin, luovu kilvasta. Tällä kertaa. Toiste annan sinulle vuorosi. Ellet, niin kukistan sinut, Että väkevä syö heikon, se on saksalaisenkin tunnustama niin eläinten kuin ihmistenkin katkera laki. Ja tiedä muudan seikka, jos uskottelet minut voittavasi: tiedä, että minun sydäntäni ei näet haavoiteta suurin hampain eikä paksuin kynsin. Minulla nimittäin ei ole sydän mukanani. Se on muualla, josta et sitä saavuta. Minä olen jättiläinen, jolla ei ole sydäntä. Minua ei niin ollen voida kaataa. Sentähden: väisty järkevästi taikka kuole!»
Hän siis väitti, ettei hänen sydäntään voitu tavoittaa eikä häntä itseään surmata. Kuinka pelkäsi hän siis ihmisten rangaistuksia? Se olkoon sadun salaisuus, se.
Hyvä. Joskus kiljui jalopeuran nälkä kuitenkin niin, että pedon täytyi taistella. Silloin taisteltiin. Molemmat he vuodattivat tummaa verta hiekkaan. Mutta lopuksi jättiläinen, jonka sydämeen vihollinen ei pystynyt, sai nylkeä taljan jalopeuralta, leikata parhaat paistit sen ruumiista, varsinkin sydämen ja aivot, heittää taljan hartioilleen ja viedä tuoreena ruokansa kanssaan keitaan palmujen siimekseen. Jättiläisen ruokaa! Eivätkö jalopeurain sydämet kelpaisi sutena metsästävän legionankarkurin vatsaan?
[743:1]Pantterienkin kanssa hän kiisteli ja otteli saaliista. Mutta niille ei hänellä ollut monta sanaa, noille sulaville ja kirjaville kissoille. Hän virkkoi:
»Hohhoh teitä, jotka ette milloinkaan käy vastaan avonaisella maalla, vaan pilkistelette kumpujen takaa ja hiivitte vuoristoissa sadepurojen varsilla ei ainoastaan uhkaavin, vaan kavaluutta kiiluvin silmin, joiden laimea keltaisuus muuttuu miehen nähdessään vihreäksi vihasta! Tulkaa esille, taistellaan rinta vasten rintaa! Te ette tule. Te kaappaatte syrjästä minun väsyttämäni kauriin. Minä etsin teidät käsiini ja heitän myöskin teidän taljanne hartiaini kaunisteeksi ja sen jalkojen alle, joka säilyttää sydäntäni!»
Niin surmasi jättiläinen panttereita, jotka eivät mahtaneet hänelle mitään, koska eivät voineet tavoittaa hänen mukana olematonta sydäntään. Ja nylki ne, niiden ilkeästä päästä alkaen, sekä heitti koreat taljat hartioilleen. Jotain syötävääkin lienee hän näistä pedoista löytänyt, maukkaan kauriinlihan [743:2]lisäksi. Haha, eikö pantterikissankin liha kelpaisi villin ja jättiläisen suuhun?
Shakaaleja tappaa oli helppo työ. Niitä ei puhuteltu, niiden kanssa ei ryhdytty edes oikeaan taisteluun. Hiiviskellä hänen perästään ne saivat, syödä hänen pantteriensa jätteitä ja juoda janoonsa hänen huonoimmasta lähteestään. Mutta jos ne yrittivät [744:1]siepata varkain jättiläisemme kahta kesyä kaurista, jotka hänellä olivat keitaassa kuin ammoin Polyfemoksella lampaita luolassaan, niin hän tempasi shakaaleja hännästä ja löi niiden päät murskaksi auringon kovettamaan someroon. Raadot hän sinkautti hyvin etäälle, meni ja pesi kätensä ensin tuossa huonoimmassa lähteessään, sitten paremmissa, ja sanoi siinä:
»Shakaalin sielu löyhkää vielä pahemmin kuin hänen karvansa, sielu, joka ei ole suora eikä rohkeasti vilpillinen, vaan öisin tyhjää ulvovan ja päivin tyhjää hahattavan sielu. Oi, että pääsisin tappamasta shakaaleja!»
Mutta mitä puhua jalopeuroista, panttereista! Muitakin vihollisia hänellä oli, mahtavampia ja viisaampia. Pölypilvenä kiitävät erämaassa beduiinien sotilaat. Kerran pyrki beduiinien lauma tunkeutumaan hänen keitaaseensa. Takimmaisina tuossa laumassa samosivat kuparinruskeat naiset ja alastomat lapset huojuvilla dromedaareilla, mutta edessä ryntäsivät miehet, nälkää nähneet ja karaistuneet, hurjilla ratsuilla, laukoen nopeassa tahdissa kilpikonnanluulla ja vaskella kirjattuja pyssyjään jättiläistämme kohti, pitkiä,ja tarkkoja pyssyjään saksalaistamme kohti, jolla ei ollut jousta parempaa asetta. Ohoh, turhaan he ryntäsivät: eivät pystyneet heidän kuulansa, keihäänsä eivätkä käyräsapelinsa sadun olentoon, jonka rinnassa ei ollut sydäntä. Pitkä saksalainen tappoi heistä kivenheitoilla ja väkipuukollaan kymmenen, loput rukoilivat häneltä maahan heittäytyen armoa. Hän kestitsi silloin kaikkia heitä muutaman päivän jalopeurain ytimillä, hedelmillä ja kesyjen kauriittensa maidolla; sitten saivat he lähteä. Lauman kaatuneitten aseitakaan tai ratsuja ei hän ottanut sotasaaliiksi. Mitä olisi hän niillä tehnyt? Hänellä oli nälkäkurjen jalkoja nopsemmat sääret ja kourat, jotka tarvitsivat asetta ainoastaan riistaa nylkeäkseen[.]
Entäpä sitten erämaan henget? Sellaisiahan [744:2]kertovat sadut erämaissa olevan, vihamielisiäkin henkiä, julmia haltioita, paholaisia. Kuinka ne mahtoivat vaivata miestä, joka oli tappanut veljensä ja oli tuomittu olemaan ikänsä vieraalla maalla, jopa lopulta yksinään, ystävättömässä ja autiossa Saharassa! Niitä vainoavia henkiä lienee ollut kooltaan tuhatkin kertaa suurempia kuin itse jättiläinen, sellaisia, jotka sadussa peljättivät Aladdinia ensin hänelle ilmestyessään. Mutta nämä olivat kai vihollisia, eivätkä ystäviä, kuten mainitulle Aladdinille. Niin, kun ne kohosivat hiekkojen alta, ulottuivat ne pian kelpo matkan taivasta kohti, pimentäen kuun valon, sillä yö on henkien valta-aikaa. Ne uhkasivat häntä lopulta kolkoilla kohtaloilla ja kuolemalla, se on selvää. Mikään afrikalainen yö ei taitane olla vielä niin mustaa kuin moisen maanpakolaisen toivoton elämä.
Mutta jättiläisemme sydän oli sellaisessa kätkössä, että sen taika muutti synkimmätkin yöt kangastuksiksi. Hän selvisi erämaan suurista ja pienistä pahoistahengistä varmaankin riemun laulu huulillaan, heleä, väkevä, vahvasti uskova ja vannoskeleva saksalainen laulu.
Niin hän eli ja niin hän voitti. Aikansa.
Kuitenkin olivat hänen päivänsä luetut. Kuitenkin olivat erämaan henget oikeassa uhatessaan häntä kolkoilla kohtaloilla, tuota Saharan pitkää poikaa. Kului hänen aikansa, pari vuotta. Silloin oli hänen kohtalonsa hetki tullut.
Siinä sadussa, jonka olette kenties lapsuutemme aikana kuulleet, muistan kerrotun, että muudan jättiläisen vihollinen sai viimein tietää kätkön, missä hän säilytti sydäntään. Joltakin lavertelevalta keitaan linnulta saattoi hän sen tavoittaa tietoonsa. Näin satu kertoo tuosta kätköpaikasta: erämaassa järven keskellä oli saari ja saaressa oli kaunis linna. Ja linnassa istui kaunis kuninkaantytär, jolla oli hallussaan äärettömän kallis arabialainen [745:1]lipas. Siinä timanttisessa lippaassa oli aina jättiläisen sydän, milloin hän itse kävi taistelemassa erämaan petoja, harhailevia seikkailijoita ja henkiä vastaan.
Se vihollinen ryösti lippaan, jossa sydän oli, puristi sykkivää sydäntä julmasti, ja silloin jättiläinen kuoli.
Niin käyköön meidänkin saksalaisellemme, ihmeelliselle kylläkin siinä suhteessa, ettei hänellä ollut rinnassaan sydäntä, vaikka saksalaiset kerskuvat itseään sydämellisiksi ja laulavat sydämellisiä laulusia.
Kerran ilmestyi karkulaisen keitaaseen vaakalintu. Niitä on, kuten hyvin muistanette, »Tuhannen ja yhden yön» saduissa, hirveän suuria lintuja, niin suuria, että niillä voi ratsastaa vaikka monta miestä. Enemmän kuin kaksikymmentä jalkaa oli tämän vaakalinnun siivenkärkien väli. Lintu oli valkea. Lentäessä sen sulat humisivat kuin lähenevä myrsky.
Myrsky lähenikin, kaiketi Saharan samum. Jo tuiskutteli tuuli hiekkaa, raivoisa tuuli, riimoen jättiläisen parrakkaita kasvoja, hänen tähystellessään taivaalla keikkuvaa jättiläis-lintua. Jo nousi ilmanrannalta hiekkapilvi [745:2]mustana kuin sysi. Sen reunoilla kimmalteli vielä auringon hohde, jota vastaan kuvastuivat palmut synkkinä ja alakuloisesti huokaillen. Aprikoosipuussa olivat satakielet vaiti; ainoastaan joku sammakko äänteli vielä siinä lammikossa, jonka vedellä keitaan isäntä oli äsken pessyt käsiään, shakaalin kosketuksesta.
Tämä vaakalintu ei ollut sen kummempi kuin nykyaikainen lentokone. Kai se soveltuu jollakin tavoin nykyaikaiseen satuun. Monesta se onkin ihmeellinen kuin jokin sadun lintu.
Vaakalintu oli matkalla Saksan Lounais-Airikasta, missä myöskin käytiin sotaa ja missä saksalaiset puolustausivat kuin jalopeurat, kaunista Tunisia ja suloista Ranskaa, isänmaatansa, kohti. Lentäjä oli luonnollisesti ranskalainen; hän vei emämaahan jotain [746:1]viestiä. Nyt oli hän nääntynyt vuorokausien yhtämittaisista ponnistuksista, ja hänellä lienee ollut kovasti jano. Ja hirmumyrskykin alkoi juuri raivota kauhealla voimalla, viskoen kuin höyhentä hänen lintuaan. Hän näki ilokseen keitaan: siinäpä siunattu paikka levätä hänen jättiläislinnulleen, pieni, vihreä pesä hiekkameren keltaisten laineiden välissä!
Lentäjä laskeusi aivan keitaan viereen. Pian seisoi hän jättiläisemme edessä, luultavasti arastellen niin kummallisen ja väkevän näköistä olentoa.
Eikä jättiläinen tappanut pientä ranskalaista!
Veden ja yösijan lisäksi, joita sinipukuinen lentoupseeri pyysi, tarjosi omituinen saksalainen hänelle vielä kaikkea vierasvaraisuutta, mitä hänellä täällä oli tarjota. Tarjosi ylevästi niinkuin arabialaisen paimenheimon päällikkö holhoaa muukalaista kulkijaa teltassaan.
Mikä tähän menettelyyn lienee ollut syynä? Sekö, että vieras oli europalainen; pitikö jättiläinen europalaisia parempana kuin beduiineja? Mutta olihan vieras samalla myöskin ranskalainen, nyt hänen isänmaansa verivihollinen, hänellekin siis vihollinen, koskapa saksalainen oli muukalaislegionasta karannut? Vai oliko yksinäiselle karkurille niin mieleistä tavata tuttuja ihmishahmoja ja kuulla tuttua kieltä?
Kuinka lienee ollutkaan! Ehkäpä erämaan henget lopulta pettivät sankarimme niin, että hän menetteli tällä tavalla. Joka tapauksessa hän vei ranskalaisen upseerin lepäämään ei suinkaan pelkälle ruohokunnaalle, vaan majaansa, odottamaan pian lupaamaansa vahvistavaa juomaa ja ravintoa.
Lentoupseerilla oli kauniit silmät, hiukan vinot tosin, ja punainen suu.
Mutta minkälainen oli keitaan karkurin maja! Kukaan ei moista uskoisi! Nyt näemme, kannattiko tuossa keitaassa asua.
[746:2]Keskellä keitaan suurinta lammikkoa oli pieni saari. Saareen ei näkynyt pääsyä muuten kuin kahlaamalla, eikä se ulkoa katsoen ollut millään tavalla erikoinen: ainoastaan kappale jotain kullanruskeaa rauniota pilkisti niiden täydessä kukassa hohtavien jättiläiskaktuksien ylitse, jotka sakeasti verhosivat saaren korkeita rantoja. Mutta erään pensaikon sisässä, kun kahlattiin lammikon poikki, oli palmulaudoista tehty portti, pinnastaan jo lahonnut, mutta vielä melkoisen täynnä vahvikenaulojen ruostuneita ja koristeltuja kantoja. Nuo naulojen kannat olivat aikoinaan muodostaneet punaiseksi maalattuun porttiin moskean kuvan. Ja tämän portin takana aukesi oikea pieni itämainen palatsi.
Ensin oli pyöreä piha, jossa välkkyi tummansininen pikku suihkulammikko marmoriäyräittensä välissä. Kas, marmori oli vielä niin kulumatonta ja hienoa, että lentoupseeri arasteli astua sille europalaisine anturoineen.
Pari matalaa sypressiä, myrttipensaat ja vielä raskaammin tuoksuvat ruusut kohosivat siellä täällä sileästä pihan permannosta.
Sen pyöreän pihan ympärillä näytti olevan pieniä asumuksia, linnan toisessa kerroksessa, ikäänkuin niin sanoakseni luhdeissa, joita kannattivat hevosenkengän muotoiset kaaret. Minkälaiset kaaret! Aivan täytetyt pitsimäisillä arabeskeillä.
Tuokion oli lentoupseeri pihan portilla vaiti kummastuksesta ja ihastuksesta. Silmät suurina hän katseli, voimatta seurata palatsin hirveän näköistä, mutta ystävällistä isäntää peremmälle. Vesi juoksi kohisten ulos suihkulammikosta marmorikouruja myöten. Mutta pikku linnut eivät visertäneet, vaan istuivat äänettöminä myrteillä. Ja kuivuneet oksat sypressien latvoissa kalisivat yltyvässä myrskyssä kuin luurankojen sääriluut.
Ei nyt voitu jäädä pitkäksi aikaa tähän tukahduttavaan ulkoilmaan, joskin hekumallisten tuoksujen täyttämään: [747:1]lentoupseerihan tarvitsi virvoitusta. Ei, jättiläinen kehoitti häntä vain tulemaan luokseen, ja vei hänet sitten muualle, jonnekin ikäänkuin maan alle: päästi hänet varmaankin kaikkein pyhimpäänsä. Alas kapeita ja hämäriä portaita, parikymmentä askelmaa. Kunnes edestä kuulsi kellertävää valoa, sellaista, miltä aurinko näyttää auringonpimennyksessä. Tila avartui, tuli väljänlainen sali. Seinät olivat peitetyt keramiikkilaatoilla mustan ja vihreänkirjavilla; niissä laatoissa oli lukemattomia arabeskien salaperäisiä tähtiä ja yhdenmukaisia koukeroita.
Salissa oli yläkertakin, samoin kuin pihalla nähdyissä rakennuksissa: jonkinmoiset luhdit, säle-ikkunoilla varustetut; luhdit, joita kannattivat täälläkin hevosenkengän muotoiset kaaret. Kaarissa kiilui punaisia arabeskejä. Ja kaarien välissä oli leveitä lepolavitsoita, marmorista muurattuja, jotka olivat peitetyt jalopeurojen ja pantterien taljoilla, uskottavastikin niiden, joita pitkä miehemme oli surmannut.
Ilma salissa oli raitis, sillä keskellä lattiaa solisi suihkulähde, alabasterimaljakosta, jonka valkea aines on heikosti kellertävää ja läpikuultavaa ikäänkuin kauniin naisen käsien hipiä.
Korkealta, salin kattoholvista, jossa koristukset hehkuivat kuin oudot, punaiset lumpeet, lankesi valo lähteen suihkuihin salaperäisistä ikkunoista.
Satua tämä on. Kukapa olisi rakentanut tällaisen palatsin kauas erämaahan? Sitä kysyi jättiläiseltä hänen ranskalainen vieraansakin. Ja kuka oli itse tämä ystävällinen pitkä miehemme? Viimemainittuun kysymykseen ei ranskalainen saanut vastausta: merkillisellä tavalla kiertäysi jättiläinen ilmaisemasta hänelle mitään siinä suhteessa. Ja palatsin sanoi hän varmaankin jonkun arabialaisen ruhtinaan tai rikkaan miehen ammoin rakentamaksi; rakentaja lienee ollut erakkoluonne, maailmaan väsynyt. Näin yksinkertainen [747:2]oli palatsin asia! Ellei tämä pieni linna vain ollut jonkin itämaisen taikurin tekemä.
Sitten sijoitti keitaan isäntä vieraansa lepäämään taljoille ja toi hänelle kirkasta vettä, lauhkeaa maitoa ja hedelmiä.
Ja kotvan kuluttua ilmestyi salin ympärillä olevista sisähuoneista saliin nainen. Kaunis ja viehkeä nainen.
Mitä kummaa, oliko omituisella miehellämme siellä tosiaan nainen, kuninkaantytär?
Vaikka nainen oli paljon arabiattaren näköinen, mahdottoman suurine, mustine silmineen, paitsi nyt vaatteiltaan, ei hänellä ollut huntua. Mutta ehkäpä hän oli beduiiniheimojen tyttäriä, jotka välittävät profeetan laeista niin vähän, etteivät pelkää edes naisen suurinta häpeää: näyttää kasvojaan vieraalle ilman huntua. Joku muu arabialaisnainen saattaisi melkein näyttää hänelle koko muun ruumiinsa, mutta ei koskaan kasvojaan. Mikä hän lieneekään ollut.
Tämän naisen, ehkä kuninkaantyttären, kasvot olivat kalpeat. Niiden väri oli hieman kuin norsunluun. Mutta poskilla oli kuitenkin hohdetta, ja huulet olivat punaiset ja salaperäisesti hymyilevät.
Niin istahti hän pantterin taljalle, puettuna taivaankaaren värisinä välkähteleviin vaatteisiin, ja kaulassa ja otsalla olivat hänellä kai sadat helmet ja kalliista metallista leikatut tähdet. Istuessaan asetti hän jalat ristiin allensa. Oudosti hän oli vaiti. Näkyi, että hänen jalkateränsä, sinisellä ja vihreällä tikattuihin sandaaleihin pistetyt, olivat pienet ja somat, ja lantionsa upeat.
No niin: hänellä oli hallussaan se kallis lipas, jossa jättiläisen sydän oli säilyssä.
Kuinka kävi sitten?
Tuo hiukan vinosilmäinen ranskalainen lentäjä ei lähtenytkään sieltä seuraavana päivänä, kuten olisi sopinut olettaa. Eikä sitä seuraavan yönkään jälkeen, eikä moneen päivään.
[748:1]Aina hän kuhnaili: milloin oli lentokoneesta mikin osa epäkunnossa. Ja hän uteli taitavasti, kuka jättiläinen oli, mutta ei saanut vieläkään siihen selvyyttä.
Jättiläinen metsästeli nyt riistaa paitsi itselleen ja tietysti ennenkaikkea sydämensä säilyttäjälle myöskin tuolle ilmasta ilmestyneelle vieraalleen. Metsästeli ja taisteli erämaan henkiä ja petoja vastaan.
Ja sitten kävi niinkuin siinä sadussa, jonka olemme lapsellisen lapsuutemme aikana kuulleet tai lukeneet. Kerran, kun jättiläinen kaukana vuoristossa juuri tarttui kavalaa pantteria niskaan, mietittyään sitä kallionkoloista etsiessään jo, että shakaalin lihakin taitaisi olla kyllin hyvää ranskalaiselle, tuolle hänen isänmaansakin kelvottomalle viholliselle, jonka silmät olivat hiukan vinot ja leveän suun huulet punaiset, tunsi hän mielessään kummallista ja hirveää ahdistusta. Se ahdistus oli kuin hänen sydämessään; mutta ainoastaan hänen mielessään sen täytyi varmaan [748:2]olla, sillä eihän hänellä ollut sydäntä. Tai se sydän oli muualla, hänen rakkaansa kätkössä. Ja niin merkillinen ja kova oli tämä ahdistus, että jättiläisemme täytyi hellittää otteensa ja päästää kurja pantteri pakoon, rankaisematta sitä tappamalla. Jopa oli hänen pakko lähteä heti samoamaan kotiinsa, keidasta kohti: siltä tuntui hänen rinnassaan.
Illan vaaleanpunainen rusko sammui autiolla ja äärettömiin saakka kolkolla aavikolla, jolla hän samosi, yhä hiljemmin.
Ja niin kävi: kun hän astui pihalleen, ei hän ollut uskoa silmiään eikä korviaan. Sillä hänen maanalaisen salinsa ovella seisoi tuo sinipukuinen ranskalainen ja piti kourissaan hänen sydäntään, joka oli vedetty esille. Eikä lippaan vartia huutanut hätäänsä, kutsunut jättiläistä avuksi. Ei, jättiläisen kuninkaantytär salli kaiken tapahtua, piillen ranskalaisen rosvon takana ja katsellen vaiti alas marmoriportaisiin. Sitä vaikenemista eivät [749:1]saksalaisen korvat olleet vieläkään uskoa. Mutta ranskalainen nauroi, ja hänen huulensa levisivät silloin melkein korviin saakka.
Ranskalainen puristeli ja rusenteli jättiläisen sydäntä niin, että jättiläisemme vihasta kohonneet kädet herpautuivat tuskasta. Vielä käski vieras jättiläistä antamaan hänelle väkipuukkonsa, ja kun hän sen sai, uhkasi hän lävistää sillä tuon ihmeellisen sydämen, ellei jättiläinen, jonka sinipukuinen upseeri nyt sanoi tietävänsä kelvottomaksi saksalaiseksi ja muukalaislegionan karkuriksi, lähtisi heti täältä. Ja niin uhatessaan ranskalainen nauroi yhä ilkkuvammin, hän oli tukahtua naurusta.
Haa, eikö hän kunniallisena ranskalaisena olisi vihannut mokomaa miestä? Pitkää ja vahvaa, joka oli tietysti jättänyt paikkansa legionassa juuri tärkeän hetken tullessa. Ja eikö hän olisi kadehtinut kelvottomalta keidasta ja halunnut mielellään siellä olevaa kuninkaantytärtä?
Kuninkaantytär jälleen: ah, ikäväksi käy vilkkaasta arabiattaresta vartioida ikänsä erämaassa hullun sydäntä.
[749:2]Ja jättiläisen oli lähteminen keitaasta: sitä, ken oli saanut hänen merkillisen sydämensä, oli hänen totteleminen.
Koskaan ei etelän musta yö ollut näyttänyt hänestä niin pimeältä kuin tämä, jona hän poistui keitaasta ja harhaili pitkin erämaata päänsä päällä taivas täynnä suuria ja säkenöiviä tähtiä.
Toista päivää hän harhaili. Hän oli kuolla nälkään, niin voimaton hän oli.
Mutta toisen päivän iltana tuo jättiläinen, pitkä kuin torni, kaatui kuoliaana kahden hiekka-aallon väliseen notkoon.
Vaakalintuaan lähtöön järjestävä ranskalainen, joka aikoi lentää ensin Tunisiin ja jättää keitaan naisen sinne, mutta itse palata oikean ranskalaisen naisen kanssa joskus tänne erämaan ihmeelliseen paikkaan lomilleen, ellei hän kaatuisi tykkien suun edessä, oli jättiläisen sydäntä hirveästi kiusattuaan viimein todellakin puhkaissut sen väkipuukolla. Se oli hänestä parhain ratkaisu: niin ei raakalainen, joka oli kotimaassaan veljensäkin murhannut, koskaan joutuisi hänen vastuksikseen.
Lähde: Satu jättiläisestä, jolla ei ollut sydäntä. Otava, 1920, nro 12, s. 739–749. Kansalliskirjasto Viitattu 4.11.2017.