Santavuoren tappelu
| Santavuoren tappelu Kirjoittanut Kaarlo Kramsu |
- Santavuori, surun synkän mieleeni saa sana tuo!
- Santavuorell’ liikkui kuolo, siellä vuosi hurmevuo.
- Kaikukohon sieltä nytkin jälkeen vuosisatojen
- Taru pieni taistelusta, saatu haudoilt’ urhojen.
- Taisteltihin lakkaamatta varhain aamust’ alkaen,
- Illan tullen loppui vasta kuolon leikki verinen.
- Illan tullen talonpoikain toivo vaipui kuolemaan,
- Vaipui, niinkuin päivä kirkas vaipui länteen sammumaan.
- Raikkahasti raikui silloin riemuhuudot sotilain:
- Sorrettujen huokaukset hukkui riemuun sortajain.
- Huudot kuullen, kuoleva nous talonpoika istumaan,
- Kuolon kalme kasvoissansa, pilkan hymy huulillaan.
- ”Riemuitkaatte”, niin hän huusi, ”rikoksista riemuitkaa:
- Murrettu on Suomen kansa, sorrettu on Suomenmaa!
- Riemuitkaatte siitä, että päivän peitti musta yö,
- Riemuitkaatte siksi, kunnes koston hetki vihdoin lyö.”
- ”Toivehemme halla kylmä kyllä kuolettanut on,
- Urohomme urhe’immat sortuneet on kuolohon;
- Mut ei talonpojan voima murtunut oo vieläkään:
- Vartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään.”
- ”Nähneethän jo usein oomme, kuinka koko vuoden työn
- Kova onni kukistaapi, tulless’ yhden hallayön;
- Mut ei silti mieli murru eikä murtua se saa:
- Kesää uutta toivokaamme, se voi kaikki parantaa.”
- ”Kesä uusi koittaa vielä, vaikka kauan viipyiskin,
- Kansa uusi nousee silloin, kansa mielin hehkuvin.
- Sortajansa sortamalla, onnehen sen käypi tie;
- Mutta riemuhuudot teiltä kadoksissa silloin lie.”
- ”Riemuitkaatte rikoksista nyt te kansan sortajat,
- Nythän valta teidän onpi, nyt te ootte voittajat.
- Tuhotöistä riemuitkaatte, teidän onpi hallayö,
- Mutta seuraukset senki poistava on kansan työ.”
- Näin hän lausui. Sammuneena silmänsä jo ummistuu,
- Kuollehena kuollehitten päälle päänsä kallistuu.
- Taivahalla kirkkahasti kimaltelee tähtivyö,
- Yli Suomen lepää synkkä Nuijasodan hallayö.
Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.