Santa Margherita

Santa Margherita Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

I

Kujat kansaa kaunista kuhisee..

Puutarhoissa palmut suhisee..

Minut epätodellinen

tämä auringonhehku huikaisee,

valo yliluonnollinen.

Tajuntaa sini taivaan sivelee,

kajo ilmojen ihmeellinen.

Veden siintely samettinen

humalluttaen aisteja hivelee,

meren armaus asuurinen.

Sädekimppuja silmistä sinkoilee.

Jalat karkeloi, jalat pinkoilee.

Avosandaalein ohi liitelee

Signora bella, bellissima

ja signorina snellissima.

Kiven kiiltely marmorinen

ja heleät seinät huikaisee.

Jumalallista hellettä hengin,

olen oudon onnellinen.

Ohi vaunut ja hevoset kiitelee,

korurihmoissa, helkkyvin kengin.

Kukon kurkulla kuski luikkaisee:

   »E-ée, e-ée,

   e-ée, e-ée» –

heti toinen ja kolmaskin huikkaisee

kuin trumpetti kuparinen:

   »E-ée, e-ée,

   e-ée, e-ée,

   e-ée, e-ée, e-ée!»

Tuhat kaikua kiirii ja riitelee,

käy pauhina haaveellinen,

sadun soinnukas reuhaaminen,

tarun tohina romanttinen.

Sinirannalta hurmaten helähtelee

meren harppu harmooninen.

* * *

Väreissä kylpee torit.

Vasuissa mustekalat,

muut oudot herkkupalat.

Hedelmää hehkuu korit.

On auki ovet, portit,

ja virkkuumummot virkkaa

ja ohikäyjää tirkkaa.

Hämyssä trattoriian

tuliset miehet tummat

juo, pelaa, läiskää kortit,

eloisa syttyy riita

ja huudot kuuluu kummat –

veren kiihkon he purkavat liian.

* * *

Valon täyteys taivaallinen,

värin hehkuma harmooninen

veren elvyttää, tajun raukaisee.

Kohu soinnukas, oireellinen,

humu, toitotus romanttinen,

häly, huhuilu, teuhaaminen,

sopusointuinen ristiriita

lukot rintani ruosteiset laukaisee,

ovet onnen ummesta aukaisee..

Soi soristen sorja, ranta,

soi kahisten palmu viita,

soi sihisten silkkisanta,

meren laulaa haltiatar:

   »San-Marghe, Santa-Mar,

   oi rannan valtiatar.

   o rive belle, larghe,

   o Santa-Mar, San-Marghe,

   o Santa, Santa, Santa,

   o Santa Margherita..»

II

Veristyy horisontin vyö.

Jo vesperiä kellot lyö.

Tyventyy ristiriita.

Jo kiire viihtyy, herkee työ,

jo kätkee pauhun panta.

Ihana siintyy ilta.

Syventyy hämy, kerkee yö,

kuun päilyy kultasilta.

Ei käy jää näy. Vain levittäy

all’ ikkunan palmuviita,

yön lämmössä hiljaa liikkuu.

Meri mainingein käy vaimennein,

tulet taivaan sen kalvossa kiikkuu.

On ihana yö, veet hyväillen lyö,

meren suukoista samettisanta

suhahdellen soi:

                »Felicissima,

    o notte tranquillissima,

    Santissima, Santa, Santa,

    o riva felicissima,

    o Santa, Santa, Santissima,

    Santissima, Santissima,

    Santissima Margherita..»

III

Mut aamuun alakuloiseen

ja uinuntaani suloiseen –

mut aamuun ani varhaiseen,

tajuntaan unen-harhaiseen –

mut ilmaan hiiren-hiljäiseen

soi huuto, mi vavisuttaa,

unet silmistä ravisuttaa!

Kadulta kurkku kiljaisee;

   »Caffè! Caffè!

   Caffè! Caffè!»

Ja torvi toinen parkaisee

– näin korviani karkaisee –:

   »Erbaggi! Frutta! Frutta-a!

   Comprate frutta! Frutta-a!»

Soi »frutta, frutta, frutta-a,

   caffè, caffè,

   caffè, caffè»

ja »frutta, frutta, frutta..»

Juur unhoon hukkunutta,

vain hetken nukkunutta,

töin tuskin toipunutta

tajuntaa voipunutta

tuo »frutta, frutta, frutta.

   caffè, caffè»

ja »frutta, frutta, frutta-a»

jo vallan kauhistuttaa,

nyt ratki raivostuttaa,

jo huumaa, humalluttaa,

jo tuiki hullaannuttaa!

Soi raivokas »frutta, frutta-a.

   caffè, caffè» –

lyö luukut, ruudut särisee,

rakoilee muurit, värisee,

maan perustukset tärisee,

kun järisee

   »caffè, caffè,

   caffè, caffè»

ja »frutta, frutta, frutta..»

IV

Tovi pieni on yö. Pian hetki lyö,

kun herää päivän touhu ja työ.

Kadun melskeeseen, elon helskeeseen,

sen hyörintään ja pyörintään

minut imee syöveri villi.

Ilon sorinaan, ilon porinaan

hukuttaa elon hornanpata.

Oi pauhinan hekkumata,

kun korvaani turtunutta

tärisyttää: »frutta, frutta,

     caffè, caffè»

ja kuskien kurkkupilli;

     »e-ée, e-ée,

     e-ée, e-ée»

ja kaulaa laulaa sata!

Tämä riemukas ristiriita,

tarun, todellisuuden viita

pian aamuisen raivoni hillitsee,

sulollaan olemukseni villitsee.

Tämä armaus aallon sinen,

valo yliaistillinen

omakseen minut ottaa ja vallitsee,

sysi hivusten samettinen,

ihon himmeys oliivinen,

helo silmien haaveellinen,

hymy huulien romanttinen

tajuntaa, sydänhermoja hallitsee –

kunis hiipuu liekkirata

taas auringon, sen syvyys syö,

ja tulisen päivän nielee yö

ja silkkisormin laine lyö

taas lyyraansa:

                »Felicissima,

    o riva tranquillissima,

    o Santa, Santa, Santissima,

    Santissima, felicissima

    Santissima Margherita..»

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.