Sanomakirjallisuus

Sanomakirjallisuus. (Emile Zola.) Kirjoittanut Émile Zola

Kovia syytöksiä on lausuttu sanoma lehtiä vastaan: ”Se tappaa kirjallisuuden, vetää kielen lokaan, se on yleisen tuhmuuden edustaja,” j. n. e. Minä kuuntelin ja ajattelin itsekseni, että ne jotka puhuvat niin suurella katkeruudella sanomalehdistä, eivät tunne niitä. Sillä en suinkaan sano, ettei sanomakirjallisuus moitteitakin ansaitse; mutta vastaan sanomatointa on myöskin, että se korvaa runsaassa määrässä sen mitä rikkoo. Aatteeni on, että kauan saadaan kärsiä ja taistella sanomakirjailijain rivissä, ennenkuin voidaan oikeen käsittää ja rakastaa heidän työtänsä.

En eperoitse sanoessani, että jokaiselle alkavalle kirjailijalle olisi annettava seuraava neuvo: ”Syökse itsesi päätäsi myöten sanomalehtityöhön, niinkuin syöksemme itsemme järveen, oppiaksemme uimaan!” Sanomakirjallisuus on nykyänsä ainoa miesten koulu; sen kautta me opimme tuntemaan ihmisiä ja voittamaan itsemme. Kyllä tiedän syytettävän sanomalehtityötä, että se kuluttaa ihmisiä ja tekee heidät kelvottomaksi syvemmille ja vakaisemmille tutkinnoille. Varmaankin se kuluttaa semmoisia, joilla ei ole mitään sisäpuolella. Mutta eihän se mitään merkitse! Minä en puhu keskinkertaisista; ne jäävät sanomakirjallisuuden mutaan, samoin kun ne olisivat jääneet mutaan kauppatoimessa ja virkatiellä. Minä puhun väkevistä, joilla on työkykyä ja tahdon lujuutta. Astukoot he pelkäämättä sanomamiesten riviin!

Usein kohtaa siinä työssä typeryyttä ja epärehellisyyttä. Se on sen ammatin surettava puoli. Miestä koetetaan mustata, pureskella, nieleskellä, eikä voi käsittää onko siihen ihmisten tyhmyys tai pahuus aiheena. Oikeus näyttää niinä hetkinä olevan tyhjä sana, ja etäällä ihmisistä toivoisi saavansa päättää päivänsä.

Mutta viha ja vastenmielisyys haihtuu, ja sanomakirjallisuus pysyy kaikkivaltiaana. Siihen käännytään niinkuin vanhaan kultaseen, siinä vakuutuksessa, että siinä löydetään eloa ja miellytystä. Jos se hyljätäänkin, niin ei voida olla varma että se tapahtuu ikuisesti; sillä se on semmoinen voima, jota tullaan kaipaamaan, opittua sitä kerran tuntemaan. Vaikka se usein antaisikin syviä haavoja, vaikka se joskus näyttäisi lyhytnäköiseltä ja harhamieliseltä, niin se on kuitenkin eräs aikakautemme voimallisin ase, ja jotainen joka ottaa osaa aikakauden pyrintöihin, välttäköön vihaa sitä vastaan, ja ottakoon sen aseeksensa silloin kun taistelun aika on.

Lähde: Hämeen Sanomat 5.2.1886.