Sananen viljatullista
| Sananen viljatullista. ”Keski-Suomen” Toimitukselle. Kirjoittanut Minna Canth |
Maanviljelys on, niinkuin tiedämme, ei ainoastaan pääelinkeinomme, se on koko aineellisen toimeentulomme perustus ja lähde. Sen vaurastumisesta riippuu nykyisten ja vielä enemmän tulevien sukupolvien eläminen ja oleminen. Jo siihenkin nähden on sen hyöty oleva kaikkein kansalaisten tärkeimpänä silmämääränä. Tähän tulee vielä lisäksi, että maantuotteet näinä aikoina ovat polkuhinnassa, jonka lähden maanviljelijä kärsii rahanpuutetta ja on niin muodoin estetty tarpeellisten työvoimain käyttämisestä, joka taas maanhoidolle tekee mitä suurinta haittaa. Polttavin tositarve vaatii siis ryhtymään tehokkaisiin keinoihin maanviljelyksen turvaamiseksi ja maanviljelijän ahtaan tilan parantamiseksi.
Samalla kun tämän myönnämme ja käsitämme, tulee meidän tutkia, mitkä keinot parhaiten tarkoitukseen vievät, mitkä ovat luonnolliset ja oikeat, mitkä niinmuodoin perustavat lujan, kestävän turvan, kantavat hyviä hedelmiä ja takaavat kauvas tulevaisuuteen ulottuvia, varmoja etuja sekä maanviljelijälle että kansalle kokonaisuudessaan.
Monella haaralla pidetään edellämainitussa suhteessa ensimmäisenä, välttämättömänä ehtona maanviljelyksen suojelemista, estämällä ja vaikeuttamalla ulkomaisen viljan tuontia Suomeen. Kysymys viljatullista tuleekin varmaan lähimmässä tulevaisuudessa panemaan kaikki mielet liikkeelle. Ensi valtiopäivillä se jo asetetaan keskustelun alaiseksi ja saanee kenties myöskin silloin vastaisuudeksi ratkaisunsa. On siis tärkeätä, että tätä asiaa ajoissa harkitaan niin monipuolisesti kuin mahdollista, ja että itse kukin sen suhteen koettaa päästä varmaan, järkevästi perustettuun vakuutukseen. Ettei totuuden perille varsin helposti tulla, jos otetaan lukuun ainoastaan kysymyksen taloustieteellinen puoli, sen osoittaa tuo muualla maailmassa kauvan kestänyt ja yhä vielä jatkuva kiivas taistelu suojelustullin ja vapaakaupan välillä, jossa taistelussa molemmin puolin rehelliset miehet pyrkivät samaan päämaaliin, nim. kansallisen varallisuuden korottamiseen. Toiset uskovat lujasti tähän päämaaliin päästävän suojelustullien, toiset taas päin vastoin juuri kaupan vapauden kautta.
Mutta kysymys viljatullista ei ole ainoastaan tieteellinen. Sillä on myöskin siveellinen puolensa, joka ei saa unhotukseen jäädä.
Otaksukaamme, että vapaan viljakaupan vastustajat ovat oikeassa, että niin muodoin suojelustulli hyödyttää maanomistajia yleensä eikä ainoastaan suurviljelijöitä.
Ja tehkäämme sitten toinen kysymys: onko tämä keino hyvän tarkoituksen saavuttamiseen myöskin rehellinen ja oikea? Perustuuko se totuudentuntoon ja lähimmäisen rakkauteen? Eikä se tee kenellekään haittaa, ei ahdista eikä polje yhteiskunnan heikkoja ja turvattomia jäseniä?
Siinä on ehto, jonka ylitse ei rankaisematta käydä. Eila sitä myöskään syrjäytetä viisastelevilla kiertopuheilla, ei turhanpäiväisillä otaksumisilla eikä millään itsekkäisyyden keksimällä omantunnon pehmitysaineella.
Kysymys viljatullista johtaa meitä suoraapäätä työväen kysymykseen. Vähäisestä merkityksestä on viljan hinta niille, jotka lihaa ja muuta kalliimpaa ruokaa syövät, ja joiden varallisuudessa eivät muutamat markat mitään merkitse. Mutta köyhällä väellä on leipä ainoa ravintoaine, he sentähden nauttivat sitä monta vertaa enemmän kuin rikkaat, ja siitä, että he sen jaksavat itselleen lunastaa, riippuu heidän koko elämänsä. Viljatulli on niinmuodoin veroitus, joka pääasiallisesti tulee laskettavaksi köyhäin hartioille, niiden, joiden kuorma jo sitäkin paitsi tyllin raskas on.
”Heidän leipänsä kallistetaan, että paremmin voitaisiin antaa heille työtä”, sanotaan.
Se ei ole totta. Sitä väittäjä tuskin itseltään saattaa uskoa. Sillä me kaikki tiedämme, että varallisuuden mukaan maanviljelykseen hankitaan koneita, joiden kautta työvoimia vähemmän tarvitaan. Rautatiet valmistuvat, työtöntä työväkeä lisääntyy, he kilpailevat keskenään ja pyrkivät työhön millä ehdolla hyvänsä, josta kaikesta seuraa, että työpalkat alenevat. Maanviljelijä samoin kuin muutkin työnteettäjät käyttävät hyväkseen onnettomain tukalaa tilaa. Ei maksa kenkään työmiehelle palkkaa sen mukaan kuin hänen kannattaisi maksaa taikka kuin työmiehen toimeentulo vaatisi, vaan tarjoumuksen ja vapiseviin palkkaussuhteihin nähden. Kun nälkävuonna Pietarin rautatietä rakennettiin, oli jauholeiviskän hinta neljä markkaa ja päivän palkka 60 ja 80 penniä. Miestä kaatui kuin heinää, mutta rautatie tuli monta vertaa huokeammaksi kuin arvattu oli. Se katsottiin senaattorein ja insinöörin ansioksi, joille myöskin suuret lahjapalkkiot rautatien valmiiksi tultua annettiin.
Mutta jos niinkin olisi, että maanviljelijä maksaisi työmiehelle palkkaa sen mukaan kuin hänen kannattaa, ja jos myöskin viljan hinnan korottaminen niin vaurastuttaisi maanviljelystä, että koneiden ohella entinen määrä työväkeä käytettäisiin ja näin siis maanviljelijän etu olisi saavutettu ilman että hänen käyttämäänsä työväkeä sen kautta on rasitettu, ei siltäkään vielä olla edesvastauksesta päästy kaikkein niiden suhteen, jotka muulla alalla työllään elatuksensa hankkivat, niinkuin käsityöläiset, salvu- ja merimiehet, tehtaiden ja ruukkien väestöt, y. m. Sanotaanko, että työn teettäjät saamat korottaa heidän palkkojaan sen mukaan kuin elatus kallistuu? Entä kun ei heitä haluta eikä heidän kannata? Ja sitten vielä tuo suuri joukko, joka ei työtä mitään saa? Ja kaikki heikommat, kivuliaat, nälästä ja vaivasta riutuneet mikä heidän osakseen tulee? Kuolemantuomioko? Taikka oikeastaan sen vahvistaminen, sillä annettu se tosin jo on.
Ääretöntä rasitusta viljatulli varmasti tuottaa köyhälle väelle, mutta takeita ei ole minkäänlaisia siitä, että se toiselta puolen tämän rasituksen enennetyllä työllä ja korkeammilla palkoilla korvaisi. Varalliset senkautta tulevat vielä varallisemmiksi, maan köyhä yhä köyhtyy, ja juopa syvenee heidän välillään. Nekin köyhät, jotka ovat maahan kiinnitetyt, tulevat kärsimään. Mökkiläinen esim. maksaa kolmannen osan viljastaan tilalliselle verona, oli vilja missä hinnassa hyvänsä. Tilallinen hyötyy, kun se kallistuu, mutta mökkiläinen vahingoittuu, sillä kontrahdin mukaan hänen täytyy luovuttaa sama määrä kuin ennen, vaikka hän saa maksaa paljoa enemmän kun ostaa itselleen sijaan, niinkuin hän useimmiten on pakoitettu tekemään.
Rikkaan hyöty viljatullista ei taas missään tapauksessa ole niin suuri kuin köyhän tappio. Jos tulli tekee esim. kolme markkaa tynnyriltä, tuottaa se sille, joka sata tynnyriä voi myydä, kolme sataa markkaa. Mutta sadan tynnyrin omistajalle on kolmesataa markkaa sangen pienoinen summa. Ei se hänelle mihinkään tunnu, ei menoissa eikä tuloissa. Siihen sijaan on kolme markkaa kalliimpi hinta tynnyrille kauhean kova rasitus sille, jonka ansiot vuodessa eivät nouse kolmea sataa korkeammalle. Ja niitä on irtaimessa väestössä ylen paljon.
On sanottu ja yhä uudelleen kerrottu, että Suomen kansa on ”uskonnollinen kansa”, että se on ”rehellinen kansa” ja ”Jumalaa pelkääväinen kansa.” Tähän päätökseen tullaan erittäinkin siitä syystä, että meillä köyhä ennen nälkään nääntyy, kuin toisen omaa koskee, että se on luille kuuliainen eikä nouse esivaltaa vastaan, vaan sortuu ennemmin ja kuolee, odottaen tulevassa elämässä palkintoa täällä kärsimistä vaivoistaan.
Hyvä kyllä. Mutta kuinka on niiden laita, joiden käsissä varallisuus ja valta on? Pelkäävätkö hekin Jumalaa, ovatko hekin rehellisiä ja uskonnollisia? Osoittavatko he sen myöskin työssä ja toimessa eikä ainoastaan kauniisti heläjävissä sanoissa?
Laaditaanko meillä lait siihen suuntaan, etteivät ne yksinomaan varallisten turvana ole, vaan että ne myöskin köyhää oikeuksiinsa auttavat? Järjestetäänkö yhteiskunnalliset olot kristillisyyden vaatimuksien mukaan niin, ettei toinen ihminen toista kuluta taistelussa olemisensa puolesta, vaan että he yhdessä luontoa kuluttavat? Ja niin, ettei ketään sortotilassa pidätetä, vaan että yhteiskunnan kaikkia jäseniä autetaan vapauteen ja yhdenvertaisuuteen?
Siinä vasta nähdään, onko Suomen kansa todella rehellistä ja Jumalaa pelkääväistä kansaa. Siitä myöskin riippuu, tuleeko kansallinen kehityksemme käymään oikeata ja tervettä suuntaa ja tulemmeko pelastumaan siitä ahdistuksesta, johon suuret kulkurikansat ovat joutuneet. Sillä vääryydet ennemmin tai myöhemmin herättävät vastarintaa ja aikaa myöten paha pahalla kukistetaan, ellei se ole totuuden käskyä totellut.
Köyhällä kansalla ei valtiopäivillä ole edustajia, jotka sen puolta pitäisivät ja sen oikeuksia valvoisivat. Jo siitäkin syystä viljatullin määrääminen valtiopäivillä olisi epärehellistä ja itsevallaista menettelyä. Asiassa, joka niin kipeästi köyhää kansaa koskee, ei päätöstä saa tehdä, sen lausuntoa kuulematta.
Jos viljatulli niinmuodoin näyttäisikin olevan maanviljelijälle eduksi, sen oikeudentunto kuitenkin kieltää toimeenpanemasta. Muita, luonnollisempia ja parempia keinoja täytyy etsiä maanviljelyksen edistämiseksi, keinoja, jotta perustuvat, ei itsenäisyyteen eikä vääryyteen, vaan vilpittömään totuuteen ja kriitilliseen rakkauteen lähimmäistä kohtaan.
Jokaisen todellisen ja pysyväisen hyödyn täytyy olla myöskin siveellisesti oikean. Se ei saa tuottaa yhdelle voittoa, toiselle vahinkoa, vaan olla eduksi kaikille ja erinomattain niille, joiden osa yhteiskunnassa pienin on. Hyvä äiti hoitaa hellimmin sitä lasta, joka on heikoin ja parhaiten hoitoa tarvitsee; samoin tulee myös esivallan tehdä yhteiskuntalapsien suhteen. Luojan tahdon mukaista ei mahda olla, että yksityiset ja kansanluokat toimeentulonsa tähden ovat sodassa keskenään, koska hän rauhan ja rakkauden evankeliumin on meille julistanut.
Lähde: Keski-Suomi 8.10.1887.