Sammakkosoppa

Sammakkosoppa Kirjoittanut Hans Dominik

Suomennos.

[s. 557]

Sammakkosoppa.

Puolenpäivän aikaan marraskuun 6 p. 1780 oli arvoisalla lääketieteen tohtorilla Luigi Galvanilla aika urakka edessään. Hänen rouvansa sairasteli, ja tohtori tahtoi itse keittää hänelle vahvistavaa lientä. Ja kun niin oppinut ja lääkintätaidon kaikkiin haaroihin syvästi perehtynyt mies ryhtyi moiseen puuhaan, niin tokihan liemestä täytyi hyvä sukeutua. Olihan Luigi tohtori jo kolmekymmentä vuotta tohtoroinut, ihmiskuntaa, kuluttanut viisikolmatta vuotta professorin istuinta Bolognan yliopistossa ja heiluttanut parinkymmenen vuoden mittaan leikkausveistä saman kuuluisan opinahjon ensimmäisenä anatoomina. Kukapa rohkeni epäillä hänen keittotaitoansakaan?

Jo aamutuimaan oppinut tohtori oli kierrellyt kaupungin ympäristössä kahlaten kainaloitaan myöten riisivainioilla, jotka suurimman osan vuotta ovat veden alla ja ovat sen johdosta kaikkien sammakkoeläinten paratiisi. Ongilla ja haavilla oli arvon tohtori koettanut onneaan, ja hänen palatessaan muutamia tunteja myöhemmin kotiin oli hänellä kasvinkeruuvakkansa täynnä kurnuttavaista ja potkivaa saalista.

Tohtorin mielestä oli toimenmiehen asia saattaa alottamansa urakka kunnolla loppuun. Maailmankuuluna anatoomina hän toki tiesi paremmin kuin keittäjätär, mitä osia sammakosta oli keitettävä liemeksi ja mitä heitettävä harakoille. Hänpä myöskin osasi paremmin ja säälivämmin nylkeä sammakoita [s. 557:2]kuin mainittu kyökkikarhu, sillä hänhän oli jo lahjottanut ihailevalle aikakaudelle lavean teoksen sammakkojen hermostosta.

Il professore e dottore Luigi Galvani kävi siis sammakkovakkoineen talonsa parvekkeelle, jota reunusti hienotakeinen rautaristikko, veti sammakot esiin vakkasesta ja ryhtyi sitten käsiksi niihin hiuksenhienoilla leikkelyveitsillä sekä ohuesta kuparilangasta taivutetuilla S:n muotoisilla haoilla. Jos armoton keittäjätär olisi päässyt sammakoita käsittelemään, olisi hän varmastikin raa’asti nyhjäissyt lihavat reidet elävästä ruumiista irti ja viskannut raadot kadulle, jättäen luontoemon asiaksi, kasvattaisiko se uudet sääret irtikiskaistujen sijaan. Luigi tohtori sen sijaan menetteli kaikkien tieteen hienouksien mukaan. Ensimmäiseen käteensä sattuneeseen lihavaan lehtisammakkoon työnsi hän terävän lansetin suoraan selkäytimeen, missä sammakolla on sydän ja hengityskeskus, niin että elukka raiska pääsi vallan kivutta tämän maailman murheista. Taikka tarkemmin sanoen: ainakin verenkierron ja hengittämisen murheesta. Sillä anatoomiset kokemukset olivat leikkuupöydän ääressä opettaneet tohtorille, että nimenomattain alemmissa eläinlajeissa saattaa elintoiminta tällaisenkin leikkuutyön jälkeen jatkua vielä kauan erinäisissä ruumiinosissa.

Kuolettavan piston tehtyään tohtori vaihtoi lansetin hienoon, terävään leikkausveitseen ja rupesi varovaisesti nylkemään [s. 558:1]nahkaa lihavalta sammakonreideltä ylhäältä alaspäin, niin että se viimein roikkui hänen vasemman käden hyppysissään aivan kuin mitkäkin tiukat, lehdenkarvaiset kaatiot.

»Rana esculenta, todellakin syötävä ja varmastikin hyvältä maistuva sammakkolaji», myhäili tohtori ja irrotti taitavalla leikkauksella paljaat ja värisevät, ruusunväriset sammakonreidet irti lanteista. Tavallinen liemenvalmistaja olisi kaiketi nakannut reidet kivivatiin, mutta tohtori menetteli yhtä perusteellisesti kuin oli nähnyt teurastajain tekevän valtaville häränreisille. Hän työnsi S:n muotoisen kuparilankakoukun toisen kärjen reisiparin yläosaan, aivan selkäytimen loppupäähän, ja ripusti herkun rautaiseen parvekeristikkoon odottelemaan viittäkymmentä seuraavaa reisiparia, sillä niin suuren saaliin oli tohtori kerännyt lääkelientänsä varten. Huolellisesti ja hyvällä tuulella laulaa hyräillenkin hän sitten jatkoi anatoomillis-keittotaidollista hommaansa, päivän hiljaa painuessa länttä kohti ja iltatuulen vienosti hymistessä ahtailla kaduilla.

Mutta äkkiäpä oli veitsi pudota tohtorin uutterasta kädestä. Mitä ihmeen taikaa tuo oli? Kaikki nuo ristikkoon ripustetut sammakonreidet näyttivät tulleen aivan vimmatuiksi!

Niin tosiaankin! Tiesihän Luigi tohtori, että reisihermot voivat vielä tuntikausia säilyttää jonkin määrän elinvoimaansa. Mutta silti ei niiden sentään olisi tarvinnut potkia noin hurjasti, aivan kuin olisivat yrittäneet hypätä alas kadulle ja ottaa menettämiensä yläruumiiden asemesta kuparilankakoukut mukaansa.

Miettiväisenä ja leukaansa raapien tohtori jäi katselemaan sammakonsäärien kummia vehkeitä. Neljännestunti kului hiljaisessa tarkastelussa, kuluipa vielä toinenkin neljännes. Mutta niiden kestäessä oli tohtorin onnistunut huomata jonkunlaista säännöllistä määräperäisyyttä [s. 558:2]noissa sätkivissä liikkeissä. Tai oikeastaan hän keksi kahdenlaisenkin ilmiön, käsitettävän ja käsittämättömän. Tunnettuna tekijänä oli jo mainittu iltatuulonen, joka heilutteli sammakonsääriä edestakaisin, niin että niiden varpaankärjet tavantakaa hipaisivat rautaristikkoa. Mutta sitten tuli lisäksi uusi ja tuntematon mysteerio. Tohtori näki sanomattomaksi ihmeekseen, että joka kerta, kun tällainen hipaisu sattui, värähti säarilihas ja kavahti ristikosta irralleen, aivan kuin hehkuvaan rautaan koskettanut elävä ihmisjalka.

Tähän päättyy vanhan kronikan rattoisa ja lopulta jännittäväksikin käyvä esitys itse pääasiasta. Emme näet tiedä vielä tänäkään päivänä, mitä tohtorinnan rohtoliemestä oikein tuli. Kiitollisen aiheen tarjoisi tarkkaavalle lukijalle vastaista tohtorin-väitöskirjaa varten selonottaminen siitä, saiko rouva Galvani tuona historiallisena marraskuun päivänä jäädä ilman luvassa ollutta herkkua, vai valmistiko ennen mainittu karkeatapainen kyökkikarhu sen vanhan koetellun reseptinsä mukaisesti. Se vain on varmaa, että tohtorilta itseltään siinä tuokiossa hävisi kaikki keittämisharrastus ja että hän kohdisti kaiken tarkkaavaisuutensa ja suuren oppinsa selvittääkseen itselleen sammakonsäärten salamyhkäisen sätkinnän. Ja vaikkei hänen onnistunutkaan päästä tuntemattoman voiman perille, saavutti hän kumminkin sen kuolemattoman kunnian, että sama voima sai nimensä hänen nimestään: galvanismi. Kun sen ajan suuret sotasankarit ja maan mahtavat nukkuvat nimettöminä ja maineettomina nurmen alla, toistavat jälkipolvet vielä mittaamattomina aikoina tohtori Galvanin nimeä aina, kun sähköstä ja sähkötekniikasta tulee puhe. Tottahan moisen kunnian vuoksi saa anteeksi pohjaanpalaneen sammakkosopankin!

Hans Dominik.

Lähde: Hans Dominik: Sammakkosoppa. Nuori voima, 1920, nro 19, s. 557–558. Kansalliskirjasto.